Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tarinat

Tämä vieraskirja on tarkoitettu vain ja ainoastaan oppilaiden tarinoille. Toivon, että jaksatte lukea koko tämän alun, ennen tarinan kirjoittamista, vaikka tämä nyt pitkä onkin. Näin vältymme kuitenkin ongelmilta, ja molempien 'työ' on helpompaa.

Tarinoissa kaikki on sallittua, kunhan murhia, raiskauksia ym. ei tehdä. Jos tarinassasi on nuoremmille haitallista sisältöä, kannattaa se merkitä heti tarinan alkuun. Älä käytä muiden hahmoja, jos sinulla ei ole lupaa siihen. Nimellä voit mainita, mutta älä tee mitään muuta enempää. Muistattehan kirjoittavanne ja lukevanne tarinoita omalla vastuulla! Ylläpito ei vastaa mahdollisista painajaisista tai traumoista.

Toiveena on, ettei yksi henkilö kirjoita uutta tarinaa, ennen kuin vanha on arvosteltu. Jos tarinaa ei kuitenkaan ole viikon sisällä arvosteltu, voi uuden julkaista. Tarinoita voi silti kirjoitella varastoon vaikka omalle tietokoneelle. Tämä koskee vain julkaisua! Kirjoita tarina aina niin loppuun kuin mahdollista, vältä jatkuu-sanan käyttöä. Jos tarinasi on jatkokertomus voit laittaa sen lukuihin tai osiin.

Voit kirjoittaa yksittäisiä toisistaan riippumattomia tarinoita, tai tehdä tarinan, jossa on monta osaa ja niiden välillä yhteinen juoni. Älä kirjoita pelkästään tunneille menosta, vaan ota mukaan ihmissuhdedraamaa ja mitä nyt ikinä keksitkään. Muista käyttää kuvailua. Älä kirjoita lyhyitä muutaman virkkeen tarinoita, vaan mitä pidempi sitä parempi (tosin väkisin ei kannata pitkää tehdä). Jos et pysty kirjoittamaan pitkiä pätkiä kerrallaan, kannattaa tarina aina tallentaa omalle tietokoneelle ja jatkaa silloin kun itse pystyy. Ja sen voi sitten julkaista, kun pituutta ja sisältöä on tarpeeksi.

Voit myös kirjoittaa takaumia hahmosi menneisyydestä tai keskittyä johonkin pieneen osa-alueeseen (esim. rakkaudesta ruokaan) yhdessä tarinassa. Jos sinulla on ideat lopussa voit kysyä chatissa muilta ideoita. Jossain vaiheessa tulee myös todennäköisesti sivu, jossa on lueteltu ideoita tarinoita varten. Voit myös silloin tällöin korvata tarinasi runolla tai jollakin muulla tavalla. Runot voit kirjoittaa tänne, mutta muut suoritustavat voit laittaa tavalliseen vieraskirjaan. Toivottavaa olisi, että jokainen kirjoittaisi yhden tarinan kuukaudessa. Jos jostakin syystä ei siihen sinä kuukautena pysty voi siitä ilmoittaa vieraskirjassa. Muista myös pyytää lomaa, jos sitä tarvitset!

Jos haluat läksyä ilmoita siitä aina tarinasi lopussa. Läksyn tekemiseen on aina aikaa kuukausi, ja uuden läksyn saat kun edellisen olet suorittanut. Muista aina pyytää uusi läksy, se ei tule automaattisesti. Läksyn voit suorittaa oikeasti vastaamalla läksykirjaan, tai virtuaalisesti sijoittamalla läksyn tarinaan, ilman että varsinaisesti teet sen. Läksyille tulee vielä myöhemmin oma kattavampi sivu.

Jokaisesta tarinasta saa palautteen, joka sisältää mahdollisuuksien mukaan aina hieman kritiikkiä, mutta myös jotain positiivista. Tarinoista saat rahaa 10$-50$ ja tähtiä 1-5. Jos haluat suuren määrän rahaa ja tähtiä muista panostaa tarinaan, ja yritä erottua joukosta!

Huom! Tarkistakaa ennen ensimmäisen tarinanne kirjoittamista, että oma oppilassivunne on oikein. Virheistä ja mahdollisista puutteista voi tulla rohkeasti sanomaan vieraskirjaan.

Vieraskirja

[ Kirjoita ]

Nimi: Renee McFrozen

18.08.2015 20:00

Kävelin pitkin käytävää. En tuntenut oloani hirveän mukavaksi. Katselin oppilaita ja kävelin syrjäiselle käytävälle. Tein nopeasti läksyt ja lähdin kohti huoneita. "Mitäköhän seuraavalla tunnilla on?" Kysyin itseltäni hiljaa. Kävelin rauhallisesti ja koputin oveen. Ei ketään. Menin sisään ja otin pienet torkut. Näin ensin unta onnelisesta perheestäni. Ja sitten muuttui painajaiseksi.Isä alkoi karjumaan äidille ja muistan kuinka veljeni lohdutti minua. Sitten huomasin ettei kaikki ollut kohdallaan. Veljelläni oli mustat silmät kuten isällä. Sitten isä alkoi tukehduttaa äitiä. Ja veljeniminua. Heräsin kirkuen ja hiestä märkänä.

Nimi: Aliana Churlova

10.08.2015 11:02

Aliana juoksi käytävää pitkin ulos.
"Odota!" Viivi huusi Alianan takana. Aliana kääntyi katsomaan siskoaan.
"Juokse nopeammin!" Aliana tiuskasi ja juoksi kovempaa. Viivi kiristi tahtia, muttei kuitenkaan saanut Alianaa kiinni.
"Seis!" kuului kova ääni, ja kaksoset pysähtyivät, ja kääntyivät katsomaan taakseen.
"Minne matka? Teillähän oli vapaata?" luokanvalvoja Awa Lawson kysyi. Viivi katsoi odottaen Alianaa. Aliana nyökkäsi, ja ryhtyi puhumaan.
"Tätimme on tulossa käymään", Aliana sanoi rehellisesti. Awa nyökkäsi.
"Mutta muistattekos, ettei käytävillä saanut juosta?"
"Anteeksi", Aliana ja Viivi sanoivat yhteen ääneen.
"Ei se mitään. Mutta menkäähän nyt tapaamaan tätiänne", Awa sanoi kääntyi poistuakseen. Aliana kääntyi ulko-ovea päin, ja hölkkäsi ulos asunnosta, Viivi perässään.

Aliana ja Viivi odottivat portilla tätiään. Aluksi tädistä ei kuulunut mitään, mutta pian taksi kaarsi portin luo, ja täti astui ovesta ulos. Aliana ja Viivi huokuivat innosta, ja huikkasivat yhteen ääneen;
"Hei!" Täti hymyili kahdelle veljen tytöilleen, ja aukaisi portit, ja tuli tyttöjen luo.,
"Hei vain", täti hymähti. Aliana ja Viivi halasivat tätiään, vaikka se olikin hieman lapsellista. Täti otti innolla vastaan lapsien halaukset, ja piteli kahta tyttöä itseään vasten.
Lopulta Täti päästi irti, ja Aliana ja Viivi astuivat askeleen taaksepäin.
"Mitä kuuluu?" Täti kysyi ensimmäisenä, ja katsoi vuorotellen Alianaa ja Viiviä.
"Hyvää", Aliana ja Viivi vastasivat yhteen ääneen.
"Kiva kuulla, että teillä menee hyvin", täti sanoi hymyillen.
"Entä mitä kuuluu sinne Islantiin?" Aliana kysyi uteliaana.
"Hyvin. Minä ja Karle aiotaan muuttaa ehkä", täti kertoi.
"Taas?" Aliana naurahti. Täti naurahti myös, ja nyökkäsi lopuksi.
Viivi pysyi loppu keskustelun hiljaa, ja katsoi koko aikaa tätiä ehkä hieman pelokkaana.
"Mutta nyt minä lähden, hei hei!" Täti sanoi, ja heilutti kättään, kun astui postista ulos.
"Hei hei, nähdään pian!" Aliana huusi takaisin, ja samassa täti katsoi taksin sisään, ja taksi kurvasi takaisin asvaltille. Aliana käveli Viivin kanssa takaisin asuntolaan.

//Sori pätkyys.. -,-
//Joku jatkaa?

Nimi: Honumura Shira

28.07.2015 00:05

”Ikävä ei ole mukava tunne. Varsinkaan koti-ikävä. Se saa sinut tuntemaan siltä että olet pois paikaltasi, siltä ettet kuulu joukkoon, siltä että sinun pitäisi olla jossain ihan muualla. Eikä minun pitänytkään olla täällä, tiesin sen, olen tiennyt sen jo siitä päivästä jona tänne saavuin. En kuulunut näiden ihmisten joukkoon, olin erilainen, liian erilainen”

Olin tylsyyttäni alkanut puhumaan Laurenin kanssa enemmän. Tiesin kyllä että tein suuren virheen, mutta yksinäisyys ja ikävä olivat liian kovia minulle. Lisäksi Lauren oli niin mukava minua kohtaan, olisi tuntunut pahalta tiuskia hänelle. Ei olisi ikinä pitänyt pitänyt antaa hänen edes esitellä itseään. Olisi pitänyt olla ilkeä heti alkuun, miksen ollut? ”Öhm, mun pitää lähtee käymää reksin puheilla” sanoin ja nousin sängyltäni. ”Mitäs sä sen kaa?” Lauren kysyi. ”Aattelin käydä kysymässä onnistuuko et mun kaveri tulis viikonloppuvierailulle” sanoin ja heitin keksipaketin hänelle. ”Ai sori mä olin ihan varma et oot hankkiutunu ongelmiin” hän naurahti. Nappasin tyynyn sängyltäni ja heitin sen leikkisästi kohti Laurenia. ”Voi kiitos kun luotat muhun” sanoin feikaten naurahduksen loppuun. ”No ei voi mitään mitäs oot tollanen” tyttö jatkoi naurahtaen. ”Tää ei jää tähän” sanoin ennenkuin poistuin ovesta käytävään.

Nostin käteni hitaasti koputukseen, olin aina huono virallisissa tilanteissa. Onnistuin jotenkin aina sanomaan jotain väärää, epäkohteliasta tai muuten vain tilanteeseen sopimatonta. Rehtori kutsui minut sisään. ”Neiti Honumura” Rehtori sanoi nostaen katseensa papereistaan. ”Hei” sanoin kiusallisesti. ”Voit istua” nainen sanoi osoittaen tuolia pöytänsä edestä. ”Mitäs sinulla olisi?” Rehtori kysyi istuttuani alas. ”Öhm, tuota, ajattelin että olisiko mahdollista että kaverini Japanista tulisi viikonloppu vierailulle?” kysyin. ”Normaalitapauksissa sanoisin kyllä, mutta toivottavasti tajuat ettet ole ihan normaali tapaus. Meidän tarvitseen hieman juttella tästä ensin ja tarvitset luvat myös poliisilta” rehtori vastasi. ”Juu mä vähän arvelinkin et tää ei olis niin helppo homma” huokaisin. ”Mut hei mul on aikaa vaikka muille jakaa” jatkoin. Rehtori nousi tuolistaan ja käveli arkistokaapille. Hän avasi yhden laatikon ja veti sisältä naurettavan ison kansion. Tiesin hyvin että kyseessä oli minun henkilökohtainen kansioni, koko sekä nauratti että pelotti minua. Rehtori istui takaisin pöytään ja läimäsi kansion eteeni. ”Haluatko sanoo jotain, ennenkuin me aloitamme?” hän kysyi. ”No mä en oo sentää tappanu ketään” naurahdin kiusallisesti. Rehtori katsoi minua ja pudisti päätään – ei huumoria siis, hyvä tietää – ”Okei, jos ei ole muuta niin eiköhän aloiteta? Kuka tämä ystävä on? Onko hän poika vai tyttö? Minkä ikäinen hän on? Mistä hänet tunnet? Oletteko tehneet jotain laitonta yhdessä?” Rehtori esitti ensimmäiset kysymykset. ”Koichi Ryota, 19 vuotta mies. Ryota on Yorun jäsen, mutta tunnen hänet ajoilta ennen Yorua. Emmekä ole tehneet laittomuuksia yhdessä, ainakaan muistaakseni” sanoin, eikä se viimeinen perjaatteessa velhe ollutkaan, ei meillä ollut kuin yksi keikka yhdessä, eikä sekään ollut laiton. ”Mies? 19? Muistaaksesi?” Rehtori katsoi minua kysyvästi. ”Ensinäkin Ryota on homoseksuaali, lisäksi hän on kihloissa pomoni kanssa ja mitään laitonta en sen kaa mielestäni oo tehny” sanoin naurahtaen. Miksi kaikki aina ajattelee että minulla ja Ryotalla olis jotain meneillään?! ”Mikä teidän välinen suhde on? Onko teidän välillänne ollut joskus jotain?” rehtori kysyi – Tottakai, siis pitihän tää arvata – ”Me ollaan puhtaasti ystäviä, mitä osaa homoseksuaalista sä et ymmärtäny, meidän välillä ei oo ollu mitään, meidän välillä ei ole mitään, eikä meidän välillä tule olemaan mitään” sanoin kiihtyneesti. ”Rauhoitu ja käyttäydy neiti Honumura! Miksi valitsit juuri Ryotan tulemaan tänne, etkä esimerkiski perheenjäsentä?” rehtori käski. ”Anteeksi. Ryota on perheenjäsen, Yoru on mun perhe, muuta mulla ei ookkaan, jos et huomannu papereista, mun sukulaiset on kaikki kuollu” sanoin ärsyyntyneesti – tarviiko teidän aina puuttua asioihin jotka ei teille oikeestaan kuulu? – ”Papereissa ei lue mitään sun biologisesta isästä, merkitty tuntemattomaksi, mistä tiedät ettei hän ole elossa?” rehtori jatkoi uteluaan. ”Miten tää liittyy mihinkään?” Kysyin. ”Neiti Honumura, Ateljén tehtävä, minun tehtäväni, on parantaa oppilaiden elämää ja minun mielestäni olisi hyvä jos saisimme sinut kokonaan irti tästä niin puhutusta Yorusta” hän sanoi vakavoituen. ”Yoru on mun perheeni! Aino perhe ja jos te aiotte yrittääkkään repiä mua irti siitä, niin onnea vaan. Sillä mä en aio luopua mun elämäni upeimmista ihmisistä!” sanoin nousten seisomaan. Vereni kiehui tässä vaiheessa, heillä ei ole minkäänlaista oikeutta viedä perhettäni minulta. ”Rauhoittukaa ja kertokaa isästänne!” rehtori huusi ja istuin takaisin alas. ”Kuollut” tiuskaisin. ”Milloin? Miten?” rehtori kysyi hämmästyneenä ja näytti hieman anteeksipyytelevältä. ”Auto-onnettomuudessa ennen mun syntymääni” sanoin yhä ärsyyntyneenä. ”Voi anteeksi” rehtori sanoi. ”Mitä sää anteeks pyytelet? Ei kai se sun tekosias ollu? Ja jos oli niin kiitollinen mun sulle vaan pitäs olla, se mies oli kusipää” naurahdin. ”Mut hei jos takasin siihen Ryota aiheeseen” sanoin.

Pitkän puheen jälkeen rehtori antoi luvan vierailulle. Olinkin sen jälkeen saanut soitella asioitani ympäri maapalloa koko päivän. Ensiksi olin soittanut sosiaalityöntekijälleni Japaniin, joka oli käskenyt ottaa yhteyttä poliisiin, siellä minulle oli vastannut joku vanha virkailijatantta joka ei ollut ymmärtänyt asiaani alkuunkaan, kun vihdoin puolen tuntia rouvalle asiaa selitettyäni sai hän siirrettyä puhelun Osakan piirin poliisipäällikölle, meni puheluni vastaajaan. Sen jälkeen olin seikkaillut melkein tunnin internetin ihmeellisessä mailmassa, ennenkuin selvisi että minun pitäisikin hoitaa asiaa ensin Australian virkavallan kanssa, alkoivat hermoni olla vähitellen riekaleina. Olin unohtanut ihan kokonaan että ensin tarvisin matkustusviisumin, eikä sellaista voinut hankkia kukaan muu kuin itse viisumin tarvitsija. Ottaen huomioon Ryotan tilanteen, ei sen myöntö olisi taattu. Soitin kuitenkin Australian tulliin. Sieltä sanoivat että tarvitsevat ensin päätöksen ja/tai lausunnon – en vieläkään ole ihan varma kumman he nyt tarvitsivatkaan – Japanista, jonka jälkeen asia menisi heidän käsittelyynsä. Mieleni teki vain soittaa Anitalle, mutta päätin hoitaa kaiken kunnialla ja aivan itse, lähinnä sen takia, että pelkäsin yhä vainoharhaisesti sitä että poliisit kuuntelevat puheluitani – Kai heillä nyt parempaakin puuhaa on, toivottavasti – Päädyin siis soittamaan takaisin Japaniin, tällä kertaa minulle vastattiin. Juteltuani päällikön kanssa selvisi, että tarvitsen ensin pykiatrin tai psykologin lausunnon ja sosiaalityöntekijäni hyväksynnän. Tiesin kyllä vallan mainiosti mitä se tarkoitti, minun pitäsi soittaa sille ämmälle. Mietin hetken ja kelasin epätoivoisesti päässäni vaihtoehtojani. Päätin soittaa ensin sossulleni ja kysyä häneltä jos hän tuntisi jonkun hyvän psykiatrin joka olisi valmis antamaan musta lausuntonsa. Sosiaalityöntekijäni oli todella mukava, hän ymmärsi ettei hänen tarvinnut muuttaa minua, ettei hän pystyisi muuttamaan minua ja että ainoa mitä hän voi tehdä oli yrittää pitää minut poissa vaikeuksista, mutta sitähän minä yritin ihan itsekkin.

~

Poliisit taluttivat minut ulos autosta suoraan sisään suureen toimistorakennukseen, tiesin kyllä vallan hyvin mikä rakennus tämä oli, olin viettänyt puolet elämästäni rampaten tässä samaisessa rakennuksessa. Käsiraudat hiersivät ranteitani, mutta eipä sille paljoakaan voinut. En nimittäin osannut vielä tiirikoida tätä uudempaa mallia – Tiedättekö muuten kuinka vaikeaa on saada käsiinsä aitoja poliisin käsirautoja? Tai oikeastaan niiden käsiin saaminen oli näköjään yllättävänkin helppoa, mutta sellaisten saaminen ihan omaksi; se oli milteimpä mahdotonta – Astuimme sisälle hissiin, miksi minulla on muuten kaksi poliisia? Eiköhän nyt yksikin olisi riittänyt? Hirveää resurssien tuhlausta! ”Mikä kerros se olikaan?” Poliisi kysyi toiselta. ”Neljäs” vastasin kysymykseen, vaikkei sitä minule tarkoitettukaan. Kysymyksen esittänyt katsoi toista kysyvästi. ”Juu, kyllä tyttö tuntuu tietävän mihin ollaan menossa” hän vastasi pilkaten ja katsoi minua halveksivasti. ”Jos mulla ei olis näitä käsirautoja nii mää pyyhkisin lattiaa sun kasvoillas, loppuis tollanenki irvistely” mutisin juuri ja juuri kuultavasti. ”Mitä sanoit” Poliisi sylkäisi korottaen ääntään. ”Ei mitään” huokaisin, en haluaisi järjestää yhtään enempää ongelmia itselleni. ”Sitähän minäkin” poliisi myhäili. Hissin ovet aukesivat ja astuimme modernin tyyliseen toimistokerrokseen, jonka seinät olivat päätäsärkevän valkoiset. Kävelimme perälle asti, jo tutuksi muodostuneeseen lasilaatikkoon – Lasiseinäiseen huoneeseen jossa oli pöytä ja tuoleja – Poliisit irroittivat käsiraudat hetkeksi, jotta sain siirrettyä käteni etupuolelle, sitten ne jo kytkettiinkin takaisin yhteen. Istuin hiljaa sanaakaan sanomatta yhteen tuoleista. Onnekseni Kiera pian tulikin jo huoneeseen. ”Mitäs tällä kertaa?” hän kysyi pienesti naurahtaen, istui tuolille toiselle puolelle pöytää eteeni ja asetteli kansionsa pöydälle. ”Ei taidakkaan olla ihan pikkujuttu?” Hän sanoi, katsoi ensin poliiseja ja siirsi sitten katseensa takaisin minuun. ”Mä en puhu niin kauan kun noi kusipäät on samassa huoneessa” sanoin hiljaa ja rauhallisesti. ”Joo te kaks voittekin mennä ulkopuolelle odotteleen, me kaks kyllä pärjätään täällä ja ottakaa nyt raukalta raudat pois, hyvänen aika” Kiera sanoi naurahtaen. ”Oletteko ihan varma?” Vanhempi poliisi kysyi epävarmasti. ”Kyllä kyllä” Kiera hymyili hänelle aurinkoisesti. Poliisi avasi raudat ja molemmat siirtyivät ulkopuolelle. ”Sä oot hommannu ittes ihan kunnon kuseen” Kiera sanoi heti kun ovi oli sulkeutunut. ”Ei kai tääl oo kuuntelulaitteita?” Kysyin. ”Ei, pyysin vartijaa sammuttaan kameratki” tyttö sanoi virnistäen iloisesti. ”Hyvä. Kuinka paljon pystyt auttaan?” Kysyin häneltä. ”Jonkun verran, ainakin sen verran ettet joudu kiven sisään” hän sanoi. ”Okei mitä mun tarttee tehä?” Minä kysyin. ”Sun psykologis anto hyvän lausunnon, se ainakin auttaa, sit jos sä pystyt huijaan valheenpaljastustestiä vähäsen nii se auttas. Sit sun pitää pitää pääs kylmänä joka kerta kun sulta kysellään jotain, ne nimittäin yrittää vaan testata sun vihanhallintaas. Sit sun pitää saada se poika sun puolelles. Tavalla tai toisella se pitää saada tunnustaan itteensä vastaan” Kiera sanoi. ”Okei onks sulla paperia?” Kysyin. Hän ojensi minulle lehtiön. Kirjoitin siihen Oliverin numeron romanjien aakkosiin perustuvalla salakirjoituksella. ”Mä en voi sitä pyytää puhelimitse uhkaileen ketään, mut sää voit, soita sille ja sano selvästi et oot mun sosiaalityontekijä ja sen pitäs kysyä turvakoodia, se on 020914, sen jälkeen kun se on sanottu tietää Oliver voivansa luottaa suhun, sit kerrot sille että Fujin täytyy uhkailla se poika tunnustamaan alottaneensa” sanoin. ”Voiks sä kirjottaa sen koodin tohon?” Kiera kysyi. Kirjoitin samalla tyylillä koodin Oliverin numeron alle. ”Mä varmistan että sä et joudu vankilaan, ja sit me ollaan sujut, eikö vaan?” Kiera kysyi varmistaen. ”Juu, mut hei jos ikinä tarttet apua, niin älä pelkää soittaa” sanoin naurahtaen ja nousin ylös tuolista.

~

Eipä tääkään ihan vapautta ollut, mutta kaikkea ei voi hallita. Näpyttelin nopeasti käyntikortista numeron puhelimeeni. ”Kiera Chin, miten voin auttaa?” Kiera kysyi kohteliaasti. ”Shira tääl” sanoin. ”Äläkä nyt sit vaan sano et oot taas kusessa” Kiera korotti ääntään varoittavasti. ”En, yllätys kyllä” sanoin. ”Huh, ehdin jo pelästyä, mitäs sulla?” hän sanoi. ”Tartten psykiatrin lausunnon ja sun hyväksynnän sille että mä oon henkisesti kelvollinen Ryotan vierailuun. En haluis soittaa mun psykologille joten mietin jos sulla olis joku tuttu joka vois ”arvioida” mut” selitin. ”No siis tarttetaan se lausunto ennenkun mä voin mitään hyväksyä. Mulla on kyllä muutamia tuttuja jotka tekee noita arviointeja, mut ne ei luultavasti mee läpi, yleensä tälläsissä tilanteissa tarvitaan psykologi tai psykiatri joka on hoitanu asianomaista ainakin vuoden, poikkeuksena tapaukset joissa sellasta ei oo, mut sulla on. Mä voin kokeilla soittaa sille, jos se vaikka suostus antaan arvion viimesimmän tapaamisen perusteella. Sit rehtorin todistus hyvästä käytöksestä olis kans hyödyks” Kiera sanoi. ”Juu okei ja kiitos” sanoin. ”Juu, moi” Kiera sanoi ja katkaisi puhelun 'hänhän on melkein yhtä kohtelias kuin minä' naurahdin itsekseni ja laskin puhelimen sängylle, tuntui hyvältä vihdoin edistyäkkin vähäsen.

Päätin lähteä alakertaan tarkistamaan jos minulle olisi tullut postia. Olin pyytänyt Jeania lähettämään mun unilääkkeet pikana heti kun ne tulee. En malttanut odottaa että pääsen taas nukkumaan normaalisti. Minulle oli toden totta tullut paketti. Aika iso tosin, hieman kenkälaatikkoa kookkaampi. Avatessani paketin alta paljastui ruokaa 'En mä enempää ruokaa tarvi! Mitä helvettiä se poika oikeen vittuilee mulle?!' Tutkin laatin sisältöjä kunnes löysin yhden laatikon jonka reuna oli teipattu tökerösti kiinni maalarinteipillä. Revin teipin irti ja kurkistin sisään, ravistin pakkausta hieman jolloin karkkien alta paljastui oranssi pilleripurkki. Nostin sen karkkien seasta ja piilotin sen yöpöytäni laatikkoon. Nyt ainoa huolenaihe oli enää herääminen. En ollut käyttänyt unilääkkeitä vielä kouluaikoinani, joten minulla ei ollut mitään hajua kuinka suurella annostuksella yöt pysyisivät sopivan pituisina. Heittelin karkkilaatikot huolimattomasti kaappiini vaatteideni sekaan – tiedetään en ole kovin siisti ihminen – ja itse paketin roskakoriin.

Pompahdin melkein metrin ilmaan oven lävähtäessä yhtäkkisesti auki. Sisään asteli kiukkuisen näköinen kikkarapää. Olin hieman utelias miksi tyttö oli niin vihainen, mutta työnsin tunteen nurkkaan – uteliaisuus tappoi kissankin – Voi kuinka usein olinkaan viljellyt tuota sananlaskua Jeanin seurassa. Se poika kun tuntui tunkevan ison nokkansa kaikkien asioihin, varsinkin niihin joista saa itsensä pulaan. Parhaiten meidän seurueessa pärjäsi jos osasi jättää tietyt asiat rauhaan. Esimerkiks Aton salkun.

~

Olin juuri tullut tokyosta, olimme Ryotan kanssa olleet jollain k-pop bändin keikalla, ei mitään hajua keitä ne lavalla heiluneet jätkät oikeen oli, mutta ainakin Ryota oli iso fani. Itse olin joutunut mukaan vain esiliinaksi, Oliver ei kuulemma kestä huutavia teinityttöjä. En ymmärrä miksi hän ajatteli että mää kestäsin yhtään sen paremmin. Olin aivan poikki, niin monen ihmisen seassa on hieman hankalaa vahtia kaikkia suuntia. Paikalla oli enää Jean ja Ato. Oliver ja Ryotakin oli menny yläkertaan heti kun tultiin, en edes halua tietää mitä ne kaks tekee siellä just ny. Ato nousi sohvaltaan ja käveli sanaakaan sanomatta ulos ovesta. Nojasin pääni sohvan selkänojaan ja huokaisin syvään. ”Hei, Shira, kato Ato jätti salkkunsa!” Jean hihkaisi. Nostin pääni ja katsoin Jeanin suuntaan. ”Pitäskö kattoo mitä siel on?” Poika kysyi hymyillen. ”Ei” vastasin lyhyesti. ”Miks ei? Kai suakin vähän kiinnostaa?” Jean jatkoi inttämistä. ”Ei on ei, utaliaisuus tappoi kissankin” sanoin huokaisten. ”Yks kurkistus” Jean jatkoi. ”Omatpa on hautajaises” huokaisin ja nojasin pääni takaisin seinään. Kuulin kuinka Jean napsautti salkun lukot auki. Samassa musta hiuksinen rillipää asteli ovesta sisään. Ato käveli Jeanin luokse, läpsäytti salkun kiinni, sulki lukot ja sanaakaan sanomatta poistui ovesta salkku mukanaan. ”Sä oot niin kuollu, kun Oliver saa tietää tästä” sanoin.

~

Eikä se todellakaan jäänyt ainoaksi kerraksi. Ainoa kerta se tosin oli kun en joutunut pelastamaan sitä idioottia pulasta. Ja pulaanhan poika oli luotu joutumaan. Yksi pahimmista oli tapaus poliisilaitos.

~

Jean tuli maksamaan takuuni jotta pääsin ulos putkasta. Olin ilmeisesti riehunut jotain humalassa, en kyllä muista tehneeni mitään sellaista, en edes muista olleeni humalassa. No jaa, kai mä sit olin jotain tehny. Poliisien taluttaessa minua ulos sellistä, poliisilaitoksen sisätilaan kuului sieltä yhtäkkiä laukaus. Heittäydyin tottumuksesta lattialle seinää vasten. Poliisit kaivoivat aseensa esille ja lähtivät kohti ovia. Itse raahauduin lattiaa pitkin perässä. Ovien auetessa näin Jeanin kädet pystyssä, ase toisessa kädessään. ”Sori, sori, se oli vahinko ei mun ollu tarkotus, se vaan loju tossa ja sit olin utelias” Jean änkytti pelokkaasti. ”Et oo tosissas, kuunteleks sää mua ikinä?! Kuinka monta kertaa mää oon sanonu sulle, älä käyttäydy kun vitun idiootti, käytä sitä päätäs, sun ei tartte tunkee nokkaas joka vitun paikkaan! Saakelin tunari, mitä vittua sää oikeen ajattelit!” Huusin pojalle. Poliisien katseet kääntyivät minuun. Nousin seisomaan. ”Ei toi tunari halua ketään satuttaa, se on vaan ihan tosi tyhmä, okei?” sanoin ja kävelin Jeanin luokse. Nappasin aseen hänen kädestään ja tiputin sen pöydälle. ”No nii mennää” sanoin ja vetäisin Jeanin mukaani.

~

En edes tiedä miksi aina autoin sen kusipään pois kiipelistä. Hän oli aina vain tiellä ja puuttui minun asioihini, asioihin joihin en halunnut kenenkään puuttuvan, saati sitten hänen. Kai se johtui siitä että hän oli Oliverin siskonpoika, kai hänen suojelunsa oli vähän niinkuin työtäni. En oikein tiedä, ei Oliver kylläkään ikinä käskenyt minua suojelemaan häntä, tosin jos en olisi, olisi hänen äitinsä sitten viimeistään hakannut minut – joo niin varmaan, kyl mä nyt yhen keski-ikäsen naisen pystyn voittamaan – Nousin sängyltä, vihasin olla jatkuvasti jonkun arvostelun alla. Etenkin sen pienen uhkauksen jälkeen on kikkarapää tuntunut tarkkailevan tekemisiäni hieman tarkemmin. Kävelin kaapilleni heitin sieltä viltin, pussin hedelmäkarkeja, pockeja ja suklaata kassiin ja menin vessaan vaihtamaan treenivaatteet päälleni. Nappasin vielä parin puhtaita siderullia ja hupparin kassiini ja kipitin ulos ovesta.

Juoksin jonkun matkaa metsänlaitaa pitkin, kunnes suuntasin syvemmälle metsään. Ollessani tarpeeksi pitkällä pysähdyin ja levitin viltin maahan. Istuin viltille ja kieputin siteet käsieni ympäriltä pois. Niille teki hyvää saada vähän ilmaa välillä, mutta huoneessani en voinut ilman niitä olla. Kotipuolessa olin aina kotona ilman siteitä. En tosin Jeanin nähden, silloin käytin hupparia, mutta omassa huoneessani, omassa ihanan rauhallisessa huoneessani, huoneessa jota minun ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa. Voi kuinka kaipasinkaan omaa rauhaa ja omaa kylpyhuonetta ja jääkaappia. Toki olin joutunut jakamaan jääkaapin Jeanin kanssa, mutta ainakin minulla oli jääkaappi. Nyt minulla ei ollut sitäkään, eikä vapautta mennä kauppaan milloin halusin. Sen tämä paikka tarvitsee, jääkaapit ja kaupan. Ehkä täällä olo olisi sitten hitusen siedettävämpää. Pian tunsin sadetipan ihollani. Nousin hitaasti seisomaan, varmistaen että alkaa sataa. Toisen tipan osuessa iholleni, rullasin nopeasti viltin takaisin kassiini puin hupparin päälleni ja lähdin juoksemaan takaisin koululle. Koululle päästyäni olin jo aivan läpimärkä. Huoneessa heitin kassini sängylle ja riisuuduin märästä hupparistani. Tätä kuitenkin kaduin heti, sillä olin unohtanut sitoa käteni. Nappasin tyynyni käsiini peittäen ne. Kiitin onneani että vain Lauren oli huoneessa ja hänkin tuntui kiinnittävän huomionsa johonkin lehtiseen. Kyykistyin sänkyni viereen ja vetäisin laukun lattialle. Kieputin siteet tottunein ottein käsieni ympärille, kun olin valmis nousin seisomaan ja hypähdin sängylleni. Treenishortsini olivat lievästi märät, mutten jaksanut välittää. Kaivoin esille puhelimeni, ei soittoja tai viestejä? Ehkä parempi niin, eivät puhelinlaskut nouse taivaisiin – olivat varmaan jo kyllä nousseet jo taivaan ylikin –

Käytyäni sorkkimassa ruokaa haarukalla, päädyin astelemaan nuudelipussin kanssa asuntolan keittiöön. Täytin vedenkeittimen ja napsautin sen päälle. Teki mieli kuunnella musiikkia, mutta olin unohtanut kuulokkeet huoneeseen, enkä halunnut jaella musiikkimakuani koko asuntolan kanssa. Laitoin nuudelit kulhoon, heiluttelin mausteet pusseistaan ja kaadoin kiehuvan veden koko komeuden päälle. Koska minua ei liiemmin huvittanut mennä huoneeseen niiden kahden sekaan, päätin syödä nuudelini keittiössä. Keittiö ja oleskelutila tuntuivat olevan poikkeuksellisen autioita, varmaan kokeita tulossa tai jotain vastaavaa. Minulla ei ollut hajuakaan omista kokeistani. Ei minua kiinnostanut, eikä koulumenestykselläni olisi muutenkaan mitään väliä joten miksi vaivautua? Läksyjäkin olin erittäin laiska tekemään, oli minulla joku Australian itsenäistymis -essee, en kuitenkaan ollut kovinkaan ahkerasti sitä kirjoittamassa, ehkä joku toinen päivä.

Palattuani huoneeseen, lukittauduin kylpyhuoneeseen ja otin tahallani todella pitkän suihkun, odottaen että muut menisivät iltapalalle. Kun vihdoin kuulin oven käyvän toisen kerran, sammutin veden tulon ja menin takaisin huoneen puolelle. Puin uniasuni ja istuuduin sängylleni. Avasin yöpöydän laatikon ja nappasin pilleripurkin käteeni. Yritin epätoivoisesti miettiä minkä pituisia yöunia olin yhdellä kokonaisella saanut. Kun muistelot eivät tuottaneet tulosta päädyin ottamaan vain puolikkaan. ”Hyvästi painajaiset” sanoin hymyillen itsekseni ja nielaisin lääkkeen.

// olin nyt ilkiö ja päätin että perheenjäsenet/ystävät voi tulla viikonloppu vierailulle. Jos ei voi niin voit sitten vaikk poistaa tän tarinan niin kirjotan uusiks. Ja sori kun laitan toisen jo tänne vaikket oo lukenu edellistä. Se oli Lucaksen syytä!

Nimi: Nevaeh

27.07.2015 16:00

Luku 2.
UNIKAVERI
//tarinassa saattaa olla viittauksia seksiin sekä kiroilua//

”Neiti Garcia? Olisitko ystävällinen ja vastaisit?” joku huhuilee. Nostan päätäni hiukan, ja hymyilen ivallisesti, vaikka huomaankin tuijottavani psykologian opettajaamme neiti/rouva Lawsonia (en ole ruvennut törkeäksi, ja alkanut kysellä hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan ja siviilisäädystään, vaikka olisinkin halunnut) suoraan silmiin. Pyyhkäisen hiuksiani pois naamalta, ja katson mittailevasti opettajaamme. Lawson on melko nuorehkon oloinen vaaleaverikkö, jolta löytyy aivan liikaa energiaa ja kiinnostusta psykologiaa kohtaan.
”Olen pahoillani, mutten valitettavasti kuullut kysymystä. Mutta vastatakseni toiseen kysymykseesi – ei, en todellakaan ole ystävällinen”, selitän jääkylmällä, yllättävän tyynellä äänellä. Lempipuuhiini kuuluu ärsyttää opettajia, eikä Lawsonkaan säästy siltä. Naisen kasvoilla välähtää hämmentynyt katse, mutta se väistyy ärtyneen ilmeen tilalta.
”Neiti Garcia, opettajia ei puhutella noin”, Lawson vastaa hiljaa. Kohautan olkiani. Ai että opettajia pitää puhutella kauniisti? Ja paskat.
”No, ymmärtääkseni Australia on vapaa maa, ja ihmisillä on sanavapaus”, tokaisen ylipirteästi. Nyt Lawson näyttää pikemminkin tomaatilta kuin ihmiseltä. Kallistan päätäni ja hymyilen.
”Nei...”, Lawson ehtii sanoa.
Keskeytän hänet pikaisesti. ”Sano vain Nevaeh”
”Neiti Garcia”, Lawson aloittaa ja katsoo minua tuimasti. ”Ellet lopeta tuota nyt heti, ja keskity opiskeluun, joudun lähettämään sinut rehtorin puheille”
Mietin hetken. Olenko todella joutumassa rehtorin luo ensimmäisenä päivänä? Wow, Neva. Tätä menoa pääset pois kuukaudessa. Mutta tahdonko pois? Ei opiskelu itsessään typerää ole. Tarvitsisin vain hiukan huumorintajuisempia opettajia.
”Neiti – vai oletko rouva? - Lawson, olen pahoillani. Haluaisin vain tietää, että mikäs helvetti se kysymys oli?” naurahdan hiukan lauseen lopussa.
Kun katson ympärilleni, huomaan vain pari oppilasta, jotka keskittyvät tehtäviinsä. Muut tuijottavat minua ja Lawsonia – ehkä kuitenkin enemmän minua, koska olen kuumempi.
”Nyt riittää, neiti Garcia. Rehtorin kansliaan siitä!” Lawson kivahtaa.

Paiskaan oven kiinni perässäni, ja lähden suunnistamaan kohti rehtorin kansliaa. Tässä oli taas oivallinen esimerkki huumorintajuttomista opettajista. Jos olisin ollut uskonnon tunnilla, olisin vain saanut torut siitä, että väärinkäytin sanaa ”helvetti”, ja sitten olisimme jatkaneet tuntia. Tai toki se olisi riippunut opettajasta, mutta tästä opimme, etteivät neiti/rouva Lawson, psykologia ja sana ”helvetti” sovi yhteen.
Katselen hetken ympärilleni, ja huomaan oven, jossa lukee ”REHTORI”.
”Tänne siis”, mutisen ja koputan oveen rivakasti. Sisältä kuuluu jonkinlainen huuto, jonka tulkitsen luvaksi tulla sisään. Työnnän oven auki ja astun sisään.
”Laita ovi kiinni, ja istu, ole hyvä”, rehtori sanoo penkoessaan joitain papereita. Suljen oven ja istun pöydän ääreen, rehtoria vastapäätä, kuten käskettiin. Joudun taas pyyhkimään hiuksia kasvoiltani, sillä niillä on jonkin sortin pakkomielle valua kasvoilleni. Katselen rehtorin kansliaa. Se on sisustettu oikein mukavasti, vaikka olenkin yllättynyt siitä, miten pieni se on.
”No niin, neiti Garcia”, rehtori sanoo hitaasti, ja ristii kätensä. Onpas uskonnollista porukkaa.
Kiinnitän huomioni taas rehtoriin, ja nyökkään vähäeleisesti.
”Neiti Lawson kertoi, että olit käyttäytynyt huonosti tunnilla. Hangotellut opettajaa vastaan ja kiroillut. Kai ymmärrät, ettemme oikein suvaitse sellaista käytöstä, neiti Garcia?” nainen jatkaa tylsistynyt, vakava ilme kasvoillaan. No niin, se mysteeri selvisi. Lawson on sinkku.
”Ymmärrän kyllä varsin hyvin, että sellainen käytös on... no, ei suvaittavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sanaa ”helvetti” ei tulisi laskea kirosanaksi, sillä se on uskonnollinen sana. Lisäksi olen myös sitä mieltä, etteivät opettajat ole huumorintajuisia”, vastaan totuudenmukaisesti, matkien rehtorin asiallista ääntä. Rehtori ei siitä välitä, vaan jatkaa:
”Meillä on hyvin erilainen huumorintaju, kuten varmaan tiedätkin. Ymmärrän kuitenkin näkemyksesi näistä asioista, neiti Garcia, mutta sinulla on hiukan huono tapa ilmaista näkemyksesi, ja kertoa mielipiteesi. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen”
Olen vähällä purskahtaa nauruun, vaikkei se olisi alkuunkaan soveliasta tässä tilanteessa. Vakavuus ja tilanteen asiallisuus eivät sovi minulle.
”Olen amerikkalainen. Mitä oikein odotitte? Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että kaikki sanotaan ääneen, eikä muusta välitetä”, hymyilen.
”Mutta olet nyt Australiassa, ja me emme sitä hyväksy. En anna sinulle tästä rangaistusta, mutta ellet ala käyttäytyä, saat olla varma, että saat sellaisen”, rehtori sanoo, ja viittaa kohti ovea viestien hienovaraisesti, että keskustelu on ohi.

Seuraavalla tunnilla on saksaa. Opettaja, herra Hayes on huomattavasti huumorintajuisempi kuin Lawson, mutta varmuuden vuoksi käyttäydyn asiallisesti, viittaan aina, kun tiedän vastauksen – eli melkein aina – enkä ala puhutella Hayesia epäasiallisesti. Se alkaa vähitellen olla ärsyttävää, sillä en todellakaan ole tottunut käyttäytymään hyvin. Jälki-istunto ei kuitenkaan kiinnosta minua, joten lasken sen varaan, että mikäli käyttäydyn hyvin, rehtori unohtaa kaiken.
Olen tekemässä tehtäviä, ja keskityn niihin parhaani mukaan, kun joku alkaa tökkiä minua.
”Mitä helvettiä nyt taas?” kuiskaan sähisten ärtyneenä ja käännyn tökkijän suuntaan. Minua katsoo sinisilmäinen, pinkkitukkainen tyttö, joka hymyilee leveästi.
”Nevaeh, eikö totta?” hän aloittaa hieman venäläisittäin murtaen. ”Katya. Olen Venäjältä”, tyttö esittäytyy.
”Joo, kiinnosti kuin kilo paskaa. Mitä asiaa?” kivahdan ärtyneenä. Katya katsoo minua hiukan pelästyneenä. Hän on tuskin tottunut yhtä ämmämäiseen käytökseen.
”Ollaan samalla psykologian tunnilla. Kiinnostaisiko läksyt yhtä paljon kun paska?” Katya naurahtaa hiukan. No, hänhän muuttuu mielenkiintoiseksi.
”Kerro ihmeessä, vaikka paska on kyllä paljon kiinnostavampaa”, naurahdan jo hiukan rennommin.

Kun saksan tunnin jälkeen pääsen ruokalaan, olen väsynyt. En saksan vuoksi – rakastan saksaa, ja kieliä yleensäkin – vaan pääosin rehtorin puhuttelun, psykologian ja kaiken muun häsellyksen vuoksi.
Ruokala ei eroa juuri ollenkaan amerikkalaisesta ruokalasta, vaan täälläkin on oikein selvät ryhmäjaot. Ihmiset ovat jakautuneen eri pöytiin – on ne suositut ihmiset, nörtit, pissikset ja kaikki muut. Ja sitten tietenkin yksinäiset, jotka ovat jopa säälittävämpiä kuin nörtit. Ja pian tajuan itsekin kuuluvani yksinäisiin. Hengitän syvään, ja menen hakemaan ruokaa. Oikeastaan en syö juuri mitään, paitsi jonkin verran salaattia. Sörkin vain ruokaa haarukalla, ja sähisen kaikille, jotka yrittävät samaan pöytään. Jos olen yksin, olen sitten kunnolla yksin.
Viimein pääsen siihen tulokseen, että olen valmis painumaan helvettiin, ja nousen pöydästä. Lähden viemään astioita sinne minne muutkin, sillä itselläni ei ole hajuakaan, minne ne kuuluvat.
Ja siinä samassa joku törmäsi minuun. Ei kovin vauhdilla, sillä en kaadu, mutta jotain muuta kyllä kaatui. Minun päälleni. Kun tyttö ottaa pari askelta taaksepäin, hän näyttää melko järkyttyneeltä. Tytön tummat, kikkarat – ja rumat – hiukset korostavat hänen säikähtänyttä ilmettään, kun hän alkaa sopertaa jotain. Anteeksipyyntöä kai.
Suljen silmäni, vedän henkeä syvään, ja käännän katseeni paidalleni. Aivan perunamuusissa. Ja lihamurekkeen näköisessä mössössä. Alan hengittää kiivaammin, ja hyppään tytön niskaan huutaen aivan lapsille sopimattomia juttuja.
Jonkin aikaa saamme tapella – tai siis minä saan hakata häntä – kunnes joku, en tiedä kuka, tulee erottamaan meidät ja saattaa meidät rehtorin kansliaan.

Rehtori näyttää enemmän kuin pettyneeltä, kun näkee minut, perunamuusi-lihamössö-tahraisen paitani ja hiukan verta vuotavan tytön, jonka nimeä en tiedä. Koska kukaan ei sano mitään, mina avaan suuni:
”Minkä takia mä oon täällä? Siis mitä mä sille voin, että joku vitun huora kaataa ruokansa mun päälle!” huudan.
”No voi anteeks, oishan tollanen lehmä pitäny huomata jo kaukaa!” tyttö vastaa takaisin.
”Älä sä siinä hauku mua lehmäks, tai kiskon sun pääs irti senkin ämmä!” minä kivahdan.
Tappelua jatkuu hetken aikaa, kunnes rehtori katsoo tarpeelliseksi avata suunsa.
”Neiti Garcia, neiti Brook, olkaa hiljaa, kiitos!” hän aloittaa. ”Pitääkö minun todella muistuttaa Ateljén periaatteista ja säännöistä. Tämä saa olla viimeinen kerta, kun näen teitä näissä merkeissä. Kummallakin on huomenna tunti jäki-istuntoa”
”Mitä?” huudan järkyttyneenä. ”Miksi minä saan jälki-istuntoa? Toihan ne ruuat mun päälle kaato, mä vaan huomautin sille vähän”, puolustelen itseäni. Kikkarapäinen tyttö vieressäni tuhahtaa kuuluvasti, ja katson häntä murhanhimoisena. Jos katseet voisivat tappaa....
”Neiti Garcia, nyt riittää! Sinuun minä olen enemmän pettynyt, kuin Jessicaan. Sinä olit täällä jo aiemmin tänään, ja lupasit parantaa tapasi. Mutta minusta näyttää nyt siltä, että sinä aiheutit neiti Brookille enemmän vahinkoa kuin hän sinulle. Jos tällainen käytös jatkuu, joudun ottamaan yhteyden vanhempiisi”, rehtori sanoo. Silmäni revähtävät auki. Jessica katsoo minua omahyväinen virne kasvoillaan.
”Nyt tahdon, että te molemmat katoatte silmistäni. Nyt heti”
Minua ei tarvitse kahta kertaa käskeä.

Seuraavat kolme tuntia kuluvat nopeasti, vaikka osa äidinkielen tunnista kuluikin vaatteiden vaihtoon, kiitos sen vitun ämmän, Jessican. Tästä tilanteesta opimme sen, ettei minun kannata hankkiutua rehtorin kansliaan hetkeen, paitsi tietenkin siinä tilanteessa, että tahdon joutua erotetuksi, jota en tietenkään tahdo. Jokaiselta tunnilta – äidinkielen, matematiikan ja uskonnon – tulee läksyä, mutta ei paljoa. Tunneilla ei satu mitään sen kummallisempaa, vaikka opettajat suhtautuvatkin minuun hiukan varauksella.
Kun vihdoin pääsen pois tunneilta, hoidan läksyt pois alta, sillä tiedän, että ilta Lucaksen kanssa saattaa hiukan venähtää. Ja yhtäkkiä alan taas jännittää, vaikken tiedä miksi. Olen ollut poikien kanssa ennenkin. Olet suudellut poikia, olen ollut poikien kanssa sillä tavalla...pari kertaa... ja nyt taas poikettiin aiheesta. Mitä ihmeellistä Lucaksessa muka on? Sen lisäksi, että hän on järjettömän seksikäs. Vähemmästäkin menee teinityttö sekaisin.
”No niin, Neva. Nyt ne himot kuriin, saatana”, mutisen itsekseni, ja toivon todella, ettei viereisissä huoneissa ole ketään. Huoneiden väliset seinät vaikuttavat hyvin ohuilta, enkä varsinaisesti toivo, että kukaan kuulee.
Viimein kaikki muut läksyt, paitsi äidinkieli ovat valmiina. Äidinkielen esseen palautusaikaa on kuitenkin vielä pari viikkoa, joten en nyt vaivaudu tekemään sitä. Mutta kelloa katsottuani tajusin, että tarvitsen jotain tekemistä. Illalla Lucas tarkoitti luultavasti siinä seitsemän, kahdeksan jälkeen, ja siihen on aikaa hiukan yli puolitoista tuntia. Vaikka toisaalta ihmisillä on erilaisia käsityksiä illasta...
Kun tulen siihen tulokseen, etten keksi mitään, muistan, miksi ylipäätään suostuin tulemaan Ateljéehen. Täällähän on hevosia! Olen hypätä kattoon muistaessani. Näin hevosia viimeksi ehkä vuosi sitten (en suostunut menemään ratsastustunneilla, mikäli vanhempani maksaisivat sen, eikä itselläni ollut tarpeeksi rahaa). Luen nopeasti pari esitettä etsiäkseni tietoa talleista. Koululla on omat este – ja kouluratsastusjoukkueet, ja joukkuelaiset saavat valita hevosensa itse, tietenkin ohjaajien suostumuksella.
Vaihdan päälle tallille sopivampia vaatteita ja lähden suunnistamaan talleja kohti.

Löydän tallit suhteellisen nopeasti, ottaen huomioon sen, etten ole itse käynyt siellä. Pidän sormia ristissä, ja toivon, ettei kaikkia mukavia hevosia olla jo viety. Myönnetäköön, että en oikein välitä kilteistä, automaatti-ruunikoista, vaan haluan vaikean hevosen. Vaarallisen hevosen, jonka kanssa joka hetki on tappelua johtajuudesta. Ja tietenkin mieluusti myös erikoisenvärisen, amerikkalaisena olen hulluna erityisesti lehmän – ja tiikerinkirjaviin hevosiin, sekä tietenkin myös erilaisiin kimoihin ja muihin kauniisiin erikoisväreihin. Vaikka eihän hevosta ollut karvoihin katsominen, vaan ”normaalinkin” väriset hevoset – ruunikot, rautiaat, mustat, jne. - ovat kauniita.
Avaan tallin raskaat ovet, ja astun pienestä raosta sisään. Vedän syvään henkeä ja haistan tutun tuoksun – lämpimän talli-ilman ja mikä parasta, hevoset. Kävelen käytävällä hiljaa, ja katson tarkasti jokaista tallissa olevaa hevosta. Huomaan yllättävän monta ruunikkoa ja rautiasta. Silmiini osuu myös pari kirjavaa hevosta, sekä ainakin kolme kimoa.
Pysähdyn seinään erään kauniin ruunivoikon ruunan karsinalle. Katson hevosta tutkailevasti, ja katseeni osuu nimilappuun, joka on teipattu karsinan oveen.
”Val-D Sleipnir...”, naurahdan hiljaa. Olen juuri työntämässä kättäni karsinaan, kun kuulen askeleita takanani.
”Jos tahdot pitää tuon käden, en suosittele tekemään noin. Sleipnirillä on tapana purra kaikkea liikkuvaa”, joku sanoo. Käännyn ympäri, ja huomaan pitkän, yli 25-vuotiaan tummatukkaisen naisen. Katson häntä hiukan ärtyneenä.
”Ai jaa?” murahdan, mutta alan hymyillä pian. Käännyn ruunan puoleen. Tämähän alkaa kuulostaa mielenkiintoiselta.
”Et viitsisi kertoa vähän enempää?” kysyn jo hiukan rennommalla äänellä. Nainen hymyilee ja nyökkää innoissani.
”Toki. Meillä taitaakin olla innokas hevostyttö täällä”, hän naurahtaa ja jatkaa. ”Tosin voisin ehkä ensin esitellä loputkin hevoset sinulle, mikäli sopii?”
Nyökkään ja hymyilen. Olen huomattavasti mukavampi kuin yleensä, mutta en vaaranna ratsastusmahdollisuuttani mistään hinnasta.

Nainen esittäytyy itse Lauraksi, ja minäkin esittelen itseni antaakseni mahdollisimman hyvän kuvan itsestäni. Laura tuskin tahtoo talleille mitään vittuilevia pikkuämmiä.
Laura esittelee jokaisen hevosen nimeltä, ja kertoo hieman taustaa. Royal – niminen valtava rautias vaikuttaa oikein mukavalta, mutta se on kuulemma hyvin laiska ja rauhallinen, joten en vältä tutustua siihen paremmin. Tallissa on pari muutakin mukavalta kuulostavaa ratsua, mutta olen jo menettänyt sydämeni Sleipnirille.
Muutan kuitenkin mieltäni, kun kävelemme erään mustan hevosen ohi.
”Toto vai? No, se on vuonna 2005 syntynyt KWPN-ori. Luonteeltaan melko etäinen, ei äkäinen, muttei järin kilttikään. Ratsastaessa upea, GP-tason kouluratsu. Sen oikea nimi on Joundy's Tick-Tock”, Laura selittää, kun kysyn häneltä hevosesta. Wow. Toto todella on kaunis. Vaikka lempinimi saa sen kuulostamaan pikemminkin ravurilta kun GP-tason puoliveriseltä.
Jatkamme matkaamme, mutta ainoastaan Toto ja Sleipnir vaikuttavat mielenkiintoisilta. Toki on myös pari muuta ihan kaunista, mutta kuulemma melko ”automaattista” hevosta.

Laura vie minut toimistoonsa kertoakseen hiukan enemmän Sleipniristä. Kuuntelen tarkasti, mitä Laura hevosesta kertoo. Se on kuulemma hankala, mutta taitava hyppääjä. Ennen kuin huomaankaan, olen jo rakastunut siihen, ja kysyn:
”Olisiko mahdollista alkaa hoitamaan Sleipniriä? Ja Totoa?”
Laura näyttää empivän hiukan. Onhan se toki vähän vaikea antaa hankalaa hevosta tuntemattomalle, jos tallissa on sata kertaa helpompiakin hevosia.
”Ketoisitko hiukan aiemmasta ratsastushistoriastasi, Nevaeh? Totoa saat alkaa hoitaa kaikin mokomin, mutta Sleipnir on sen verran hankala, että sitä hoitavat vain kokeneimmat”, nainen pyytää. Alan kertoa ratsastustaustoistani tarkasti.

”Aloitin ratsastuksen seitsemänvuotiaana eräässä pienessä ratsastuskoulussa. Ratsastin pari vuotta siellä, ja yhdeksänvuotiaana sain ensimmäisen hoitoponini. Ponin nimi oli Derek, ja se oli rodultaan vuonohevonen. Aloitin kilpailemisen myös yhdeksänvuotiaana, ja kilpailin varsinkin esteillä. Kymmenenvuotiaana muutimme, joten vaihdoin tallia. Tällä kertaa aloin ratsastaa yksityistallilla, jossa oli vain kymmenen hevosta. Ratsastin siellä viisi vuotta, kilpalin ja hoidin hevosia, kun omistajat eivät ehtineet. Sinä kesänä sain hoitaa erästä Mjåll – nimistä appaloosristeytystä kokonaisen kesän, kunnes se palasi omistajalleen. Kuusitoistavuotiaana aloin tehdä tallilla töitä seitsemänä päivänä viikossa, ja ratsastin kolme kertaa viikossa. Ja sitten minut pakotettiin tänne”

Lauren nyökkäilee, ja miettii hetken.
”Etköhän sinä Sleipnirin kanssa pärjää. Jos tulee ongelmia, kerrot vaan heti minulle, niin katsotaan, mitä tehdään. Pian on hevosten ruoka-aika, joten tänään et valitettavasti pääse hoitamaan, mutta huomenna voit tulla hoitelemaan molempia hevosia”, Laura sanoo lopulta. Jes! hihkaisen mielessäni. Kiitän Lauraa, ja olen jo lähdössä, kun nainen nousee seisomaan.
”Hei! Kiinnostaisiko sinua liittyä este – ja kouluratsastusjoukkueisiimme? Ratsuiksi voisit ottaa Toton ja Sleipnirin, jos kiinnostaa?” Laura hymyilee. Mietin hetken. Muistaakseni treenit ovat kolmesti viikossa, ja yhteensä se olisi kuusi tuntia ratsastusta viikossa.
”Sopii oikein hyvin. Milloin joukkueilla olikaan ne treenit?” vastaan pirteästi.
”Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tässä paperinipussa on hiukan lisäinfoa”, Laura selittää, ja ojentaa minulle paperinipun. Kiitän Lauraa avusta, ja lähden asuntolaa kohti.

Kun pääsen omaan huoneeseeni – taas kerran – kello hiukan yli seitsemän. Alan taas jännittää, ja katson kynsiäni hiukan kaihoisasti. Kotona ollessani pureskelin kynsiäni aina välillä, kun hermostuin todella, ja nyt vanha tapa on palaamassa. Vedän syvään henkeä, ja alan miettiä, mitä puen päälleni. En todellakaan tahdo antaa sellaista vaikutelmaa, että vietin viisi tuntia peilin edessä valitsemassa asuani, mutta tahdon näyttää hyvältä. Peiliin vilkaistuani tajuan, että suihkussa käyminen ei olisi ainakaan haitaksi.
Ennen suihkuun menoa kaivelen kuitenkin vaatekaappia, jonne olen laittanut kaikki vaatteeni siisteihin pinoihin. Toivon löytäväni edes jotain, jonka voisin laittaa päälleni. Tulin lopulta siihen tulokseen, että yksinkertainen, valkoinen toppi ja tiukat farkut saisivat kelvata.

Noin puolen tunnin kuluttua olen valmis, mutta en mene minnekään. Istun vain sängylläni, ja tuijotan eteenpäin. Huomaan taas hermoilevani täysin suotta. Miksi minä hermoilen? Lucashan on vain joku poika, joka on tuskin edes kiinnostunut minusta. Joten miksi hermoilen?
”No niin Nevaeh, you can do it”, hoen itselleni. Mikä on edes pahinta, mitä voi tapahtua? Se, ettei meillä synkkaa? Onhan hän tietenkin aivan järjettömän kuuma, ja niin eteenpäin, mutta jos ei onnistu, niin ei onnistu. Ateljéessa on paljon seksikkäitä poikia.
Mutta Lucasissa on jotain, minkä takia haluan olla hänen kanssaan. Minkä takia menen hänen luokseen, vaikka minun ei olisi pakko. Minkä takia hermoilen koko ajan.
Nousen seisomaan ja lähden etsimään Lucasin huonetta.

Jotenkin minusta tuntuu, että joudun suunnistamaan joka paikassa. Joka tapauksessa Lucasin huoneen löytäminen on tämänastisista suunnistusretkistäni vaikein, mutta vartin kehän kiertämisen jälkeen löydän pojan huoneen oven. Jään hetkeksi ovelle seisomaan. Uskallanko koputtaa? Entä jos hän ei ole sisällä? Silloin näytän tyhmältä. Ja hitot. Kerran tässä eletään.
Koputan oveen kolme kertaa, ja jään sitten seisomaan. Puren huultani jännittyneenä, ja säikähdän hiukan, kun joku vetäisee oven auki. Huomaan katsovani Lucasta suoraan silmiin. Hän vetää syvään henkeä ja tuijottaa minua hetken aivan hiljaa. Nostan hiukan kulmakarvojani, ja Lucas avaa suunsa.
”Hellou, beautiful”, poika sanoo hiukan häkeltyneenä. Hän on söpö, ajattelen ja hymyilen hiukan.
”Terve”, vastaan itsekin melko häkeltyneenä. Mieleni tekisi poistua paikalta, sillä olen jo nyt nolannut itseni täydellisesti. Kun Lucas kuitenkin jatkaa puhumista ja siirtyy oviaukon edestä, en voi tehdä muuta kuin astua sisään huoneeseen.
”No... uskalsit kuitenkin sitten tulla”, Lucas toteaa vieläkin hermostuneen oloisena. Katseeni harhailee pojan kasvoilta sotkuisille hiuksille, ja sieltä alas pojan vatsalihaksille, jotka näkyvät hyvin selkeästi ohuen paidan alta. Voin vain kuvitella miten hyvältä hän näyttää ilman paitaa.
”Joo... no, olihan se pakko tulla katsomaan, mitä sulla oli mielessä”, hymyilen hiukan vaivaantuneena. Lucas kallistaa päätään hiukan sänkynsä suuntaan, ja tulkitsen sen kehotukseksi istua sängylle. Jätän poikaan pienen hajuraon. Lucas kiittelee vielä siitä, että uskalsin tulla tapaamaan häntä, vaikka pyyntö tulikin vähän lennossa. Vähättelen tätä, ja keskityn katselemaan ympärilleni Lucasin huoneessa.
”No mutta.... maistuiskos neidille juotava?” Lucas kysyy ja hymyilee hiukan osoittaessaan koria, jossa on skumppapullo ja hiukan miedompia juomia. Katson juomia yllättyneenä, enkä meinaa saada sanaa suustani.
”Mut miten sä... mistä sä noi sait... siis.... Kyllähän juominen maistuu”, vastaan aidosti iloisena. Lucas näyttää myös paljon rennommalta hymyillessään taas sitä ihanaa, manipuloivaa hymyä, johon jäin koukkuun jo ensimmäisen kerran sen nähdessäni. Hän aukaisi skumppapullon varovaisesti, ja kaatoi sitä kahteen lasiin.
”No pitäähään noin nätille tytölle olla jotain annettavaakin. Ihan laukussa tänne raahasin. Vaatekaapin pohja on kyllä täynnä, joten täys, että jos huvittaa, saa täällä useamminkin vierailla”, Lucas naurahtaa ja iskee silmää.
Vastaan hymyyn. ”Onhan se aika neroa, että joku keksii tuoda tänne juotavaa!”
”Toka vuos täällä. Opin viime vuonna paljon mm. juomien tärkeydestä”, Lucas selittää. Katson häntä hiukan ärtyneenä, ja murahdan:
”No niinhän mä vähän ajattelinkin, että oot ollu täällä aiemminkin.”
Lucas näyttää häkeltyneeltä, johtuen luultavasti nopeasta mielialanmuutoksesta.
”Ei... mä... mistä sä niin päättelit?” poika kysyy.
”No onhan se helppo päätellä siitä pikkuämmien kanaparvesta joka sun ympärilläs parveilee. Tai entäs se, kun kaikki pikkuipanat väistelee sua kun kävelet käytävillä?” sanon närkästyneenä. Lucasin hämmentynyt ilme muuttuu hieman vietteleväksi.
”Älä nyt tollaseks rupee, hei... suahan mä lähin seuraamaan, enkä jääny niiden ympäröitäväks”, hän sanoo.
Omakin hymyni muuttuu hieman pehmeämmäksi. ”Niin... totta sekin”

Juodessamme puhumme läpi kaikki muodollisuudet – mitä koulua kävit aiemmin? Mitä harrastit? Missä asuit ennen? Miksi pääsi... jouduit Ateljéehen? Tunnit kuluvat nopeasti, enkä ole varma, mitä kello olen. Tunnelma on paljon rennompi kuin aikaisemmin, ja meidän on helpompi puhua, koska olemme humalassa, mutta emme
”Okei, okei”, Lucas aloittaa. ”Entä mistä väreistä pidät?”
Mietin hetken, ennen kuin vastaan. ”Sinisestä. Vihreästä ja mustasta. Sinä?”
”En tiedä. Sininen on mukava väri”, Lucas vastaa hymyillen. Vastaan pojan hymyyn.

Juttelemme vielä hetken lempiasioistamme, ja sitten välillemme laskeutuu täydellinen hiljaisuus. Katson poikaa suoraan silmiin, mutta välillä katseeni harhailee hänen vartalollaan. Kun olemme olleet hetken hiljaa, Lucas avaa suunsa.
”Tiedätkö, että olet aivan saatanan kaunis”, poika toteaa. Katson häntä hiukan häkeltyneenä. Jostain syystä alan taas jännittää, mutta se on erilaista kuin jännitys, mitä tunsin aiemmin tänään. En tajua miksi, mutta vastaan:
”Kiitos... siis jos tuo oli kehu. En ole miettinyt sen kummemmin, onko Saatana kaunis vai ruma.” Naurahdan hermostuneena. Lucas kallistaa päätään ja katsoo minua hetken melko tuima ilme kasvoillaan. Sitten hän alkaa hymyillä. ”Ei... ihan oikeasti”
Lucas laskee toisen kätensä polvelleni ja värähdän hiukan, mutta en työnnä hänen kättään pois.
”No... kiitos. Kiva, ettet pidä rumana”, sanon hiljaa, ja tunnen punastuvani hiukan. Lucas hermostuttaa minua.
”No en todellakaan pidä”, Lucas myhäilee ja kumartuu lähemmäs. Tunnen hänen hengityksensä kasvoillani. Hymyilen pojalle maireasti.

Lucas tulkitsee hymyni luultavasti lupana liikuttaa kättään pitkin jalkaani. En pane vastaan, sillä kosketus tuntuu hyvältä. Kallistan päätäni hiukan ja jatkan Lucasille hymyilemistä, kun hän välillä vilkaisee minua silmiin.
Minua jännittää, mutta en välitä siitä, sillä tiedän, että myös Lucasta jännittää. Koska Lucas saa koskea minuun, koen oikeudeksi koskea häneen. Siirryn lähemmäs Lucasta, ja painan käteni hänen jalalleen. Kulahtaneet farkut tuntuvat hieman karheilta, kun liikutan kättäni niitä pitkin. Lucas taas vie kätensä kyljelleni. Se on hieman arka kohta, ja ylävartaloni liikahtaa hiukan topin sisällä kosketuksen seurauksena. Lucas siirtää kätensä alaselälleni ja vetää minua itseään kohti. Jännitykseltäni en pysty edes hymyilemään.
Oli virhe ajatella, että Lucas tahtoo vain tutustua. Pojalla on selvät sävelet, ja hän tahtoo olla enemmän kuin pelkkiä ystäviä. Mutta se käy minulle. En pane hanttiin, koska en muista yhtäkään kertaa, kun olisin jännittänyt näin pojan kanssa. En ole varma, mitä poika haluaa, ja että onko hänellä taka-ajatuksia, mutta yritän antaa hänelle sen, mitä hän odottaa. Hetkonen. Tuo alkoi kuulostaa jo huoramaiselta.
Havahdun hereille omista mietteistäni, kun tunnen Lucasin käden leuallani. Hengitän hiukan hermostuneena, ja katson Lucasia tiivisti silmiin. Poika katsoo minua samalla mitalla takaisin. Yhtäkkiä hän siirtää kätensä leualta hiusten sekaan, kumartuu lähemmäs, ja painaa kevyen pusun huulilleni. Se tuntuu hyvältä, ja kun hän on vetäytymässä pois, vedän hänet takaisin. Heilautan toisen jalkani ketterästi pojan jalan yli, ja istun pian hänen sylissään. Katson – tai pikemminkin tuoijotan – Lucasia tiukasti silmiin, ja siirrän käteni hänen niskalleen.

Lucas painaa pari pusua korvanjuureen, leukaperälleni ja leualle, saaden minut haluamaan häntä vielä enemmän. Lopulta hän siirtyy huulille. Lucasin huulet tuntuvat hyviltä. Vastaan pojan suudelmaan. Aivoni käskevät minun hillitä itseäni, sillä mikäli minä saisin päättää, meno olisi ehkä hiukan rajumpaa. Lucas kuitenkin antaa sellaisen vaikutelman, ettei tahdo tämän etenevän tänä iltana – tai ehkä yöllä, en tiedä, mitä kello on – sen pidemälle. Ehkei tämän tarvitsekaan edetä minnekään.
Työnnän Lucasin selälleen, ja kallistun hänen päälleen, käsiini nojaten. Vetäydyn hiukan kauemmaksi, ja näen Lucasin hymyilevän. Hymyilen itsekin, ja painan pari pusua pojan huulille. Lucas kiepauttaa minut varovasti viereensä, typerästi hymyillen. Ei siitä sen enempää, koska hymyilen itsekin tuota samaa hymyä.
Loppuilta on hieman hämärän peitossa, mutta muistan käpertyneeni tiukemmin Lucaksen kylkeen, ja sanoneeni:
”Hyvä, että tulin tänne, vaikka vähän epäilinkin, että kannattaisiko”.
Ja sitten me molemmat nukahdamme.

// Aikahyppy aamuun //

Säpsähdän hereille. Tunnen jonkun huulet niskassani, ja käännyn salamana ympäri sängyssä. Näen Lucaksen, joka katsoo minua ilkikurinen virne kasvoillaan.
”Lucas... sä säikäytit mut”, huohotan ja yritän tasoittaa hengitystäni säikähdyksen jäljiltä. Lucasin ilme pehmenee hiukan. Hänen hiuksensa ovat suloisesti sekaisin – kuten aina. Näin aamulla ne ovat vielä söpömmässä pörrössä kuin yleensä.
Kohottaudun istumaan, ja tunnen kipua päässääni. Muistot eilisillasta alkavat palata mieleeni. Muistan, miten hermostuneita olimme, ja muistan, että joimme – se saattaa selittää pääkivun. Parhaiten muistan kuitenkin suudelmat, ja Lucasin pehmeät huulet...
Huokaisen, ja katson hiukan ujosti poikaa, joka makaa vierelläni, katse kohti kattoa. Muistan myös, että tänään on koulupäivä.
”Lucas, mitä kello on?” kysyn hiukan hätäisemmin.
Poika kaivaa kännykänsä esille. ”Varttia vaille seitsemän”
”Jaa. Miksiköhän mä oon hereillä näin aikaisin? Jos oikein muistan, tänään on lauantai” kysyn muka närkästyneenä. Lucas jatkaa typerää virnuiluaan.
”No jaa. Heräsin, ja oli pakko herättää sinut”, hän selittää rennosti.
Huokaisen muka tuohtuneena. ”Mutta kun mä meen aamupalalle vasta kasilta”, marisen.
Lucas kohottaa kulmiaan, ja nousee istumaan. ”Eiköhän me saada aika kulumaan...”, hän sanoo, ja painaa pikaisen pusun huulilleni. Kun hän on vetäytymässä kauemmaksi, kiskon hänet takaisin, ja työnnän selälleen. Itse nojaan taas käsiini, ja painan huuleni hänen huulilleen.

//THE END//

Nimi: Lucas Coleman

24.07.2015 01:59

K-16/18 Lievästi seksuaalista materiaalia & kiroilua / lue omalla vastuullasi

Tyhjyyttään huutava lasinen Moët-pullo makasi kyljellään tummalla puulattiallamme, kunnes Cas pyöräytti sen liikkeelle. Pullon suu pyörähti ohitseni muutaman kerran, kunnes hidasti vauhtinsa pysähtyäkseen melkein minua vastapäätä istuvan Elinen kohdalle. Olohuone täyttyi sekalaisista huudahduksista Elinen valittuaan totuuden sijaan tehtävän. Parhaiten äänensä kuuluviin sai selvin mies koko porukasta; kuskina toimiva Cas. Hänen kasvoilleen noussut virne paljasti, että minä saan juhlakalun asemassa kärsiä seuraavan tehtävän kohteena, mitä ikinä Eline saakaan toteutettavaksi.

Siilitukkainen Cas selosti hiljaisuuden saatuaan tehtävänannon Elinelle. Paljetein koristeltuun vartalonmyötäiseen cocktailmekkoon pukeutunut neiti otti ensin mustat, satiinipintaiset korkokengät jalastaan ja nousi sitten ylös. Katsoin hetken kaunista ilmestystä; pitkät ja suorat harmaaseen taittavat vaaleat hiukset korostivat hyvin siroja ja kauniita kasvoja. Eikä mekon värivalintakaan ollut huono, päinvastoin sähkönsininen, melkein laittoman lyhyt mekko sai hoikan tytön näyttämään entistä paremmalta. Sattumankauppaa varmasti sekin, että kyseinen väri on yksi suosikeistani. Hymynkare nousi varmasti kasvoilleni enkä edes aikonut sitä yrittää peittää. Muutamalla askeleella Eline oli jo edessäni ja laskeutui istumaan syliini, kasvokkain.

Tuoksu oli mieletön. Tytön hajuvesi oli jollain tapaa vähän kirpeä, raikas, mutta samalla todella makea. Sopi hänelle kuin nyrkki silmään. Tai minä kyseisen neidin sisään. No, ei saisi ikinä ennakoida - eihän Eline ollut koskaan osoittanut suurempaa kiinnostusta tutustua lähemmin. Siirsin vasemmalla kädellä Elinen hiuksia kasvoilta selän puolelle ja pidin tiiviin katsekontaktin hänen sinivihreisiin silmiin. Humala oli tosiaan ajanut tehtävänsä ja neiti painoi huulensa vasten omiani. Tehtävä oli annettu hänelle, joten hänen oli pakko se aloittaa, mutta kukaan ei määrännyt saanko minä jatkaa. Annoin käsieni valua Elinen niskalta selkää pitkin lantiolle ja toinen jatkoi matkaansa vielä vähän alemmas - kevyt omistajan elkein tehty perseen puristus. Pehmeä, mutta timmi; urheilutausta on tehnyt hyvää työtä tytön kropalle. Reaktiona oli yllättynyt hätkähdys, mutta tehtäväksi saatu ‘tulinen ja tuhma suudelma’ ei kuitenkaan keskeytynyt hetkeksikään. Niskalleni eksyneet sirot kädet tukistivat takaraivostani kevyesti kostona ja hymähdin. Mustikkaa. Likööriä. Kermaa. Neiti oli suudelman maun perusteella kiskonut hetkeä aiemmin mustikkashotteja. Perhosia. Pitkään aikaan niitä ei ollutkaan tullut. Tytön lantio kuitenkin painoi tiiviisti omaani vasten samalla, kun keräilin palasiani lattialta, mietittyäni mitä Eline oli laittanut päälleen ennen mekkoaan. Kyllä, ehdottomasti perhosia.

Eline kaatoi minut selälleni lattialle nojaamalla minua vasten, kylmästi kaikkien edessä. Korviin kantautui pääni sisällä pauhaavan huminan läpi muiden ringissä istuneiden vislaukset ja aplodit. Meininki oli hyvä vaikkei olisikaan soveliasta ottaa tyttöä kaikkien nähden. Toisaalta. Poistun huomenna koko maasta, saisivat ainakin puheenaihetta hetkeksi aikaa, vaikka olisinkin jo toisella puolella palloa. Päälläni makaavan Elinen hiukset peittivät meidän kummankin kasvot, mutta kaikki tiesivät tytön täyttäneen annetun tehtävän vaatimukset. Annoin selälleen kaatumista tukemaan nousseen käteni liukua takaisin neidin pakaralle ja siitä vähän matkaa alemmas, kunnes tunsin paljaan ulkoreiden ja mekon kohtauspaikan. Pöllähdys perhosia. Taas reaktiona oli pieni hätkähdys, tunsin kuinka tytön silkkinen iho meni hieman kananlihalle kosketuksesta. Nyt oli pakko laittaa kaikki peliin, enhän ennen päässyt edes istumaan kyseisen blondin viereen. Valutin kättäni enemmän takareidelle ja siitä ylöspäin, osittain sisäreidelle että sain mekon reunaa nousemaan ylemmäs. Liike oli todella hidasta, reuna nousi ehkä sentin tai kaksi kerrallaan. Viitisen senttiä ja saisin neidin tulemaan hetken päästä. ‘Pidä nyt ajatuksesi kasassa’ hoin itselleni samalla. Hengittäminen ei pitkään aikaan ollut tuntunut niin vaikealta kuin tuona hetkenä.

Kontillaan päälläni ollut Eline nousi kuitenkin äkisti istumaan. Hiukset hipoivat kasvojeni yli suudelman katkettua ja jäin todella hölmistyneenä makaamaan selälleni, kohottaen pääni lattiasta kohti nyt lantioni päällä istuvaa naista. Taustalla ollut vislailukin loppui kuin seinään. En sitä kuitenkaan heti rekisteröinyt. Olin ihmeissäni juuri tapahtuneesta käänteestä, kaikkihan sujui niin hyvin. Eline vaikutti enemmän kuin halukkaalta, mutta nyt takaisin katsova silmäpari oli kylmä ja tytön hymy oli lähinnä vahingoniloinen. Lievästi seksuaalisesti latautunut tilanne oli saanut kummankin hengityksen epätasaiseksi, paljon raskaammaksi kuin yleensä, joten kevyt huohotus oli ainut joka rikkoi täyden hiljaisuuden pienen hetkisen ajaksi. Jos ihmisten ajatukset olisi voinut kuulla, nyt olisi ruostuneet ratakset raksuttaneet todella äänekkäästi, jokaisen pohtiessa mitä sillä hetkellä juuri tapahtui. Eline alkoi nauraa todella omahyväiseen sävyyn ja siinä samalla työnsin tytön aika voimalla pois päältäni. Liian riuska otteeni sai neidin puolustuskannalle, mutta kovin naisellinen bitch slap ei kuitenkaan enää tavoittanut minua. Hymyilin todella tyytyväisenä. Sain tilanteen käännettyä voitoksi itselleni.

Jokainen muistaa sen tunteen lapsuudesta, kun tiedät sen kaapin tai purkin jonne kaikki herkut on piilotettu. Oma pituus ei tuolillakaan seistessä kuitenkaan riitä kuin hipomaan kahvaa tai purkin kylkeä - otetta et saa. Hetkeä aiemmin tapahtunut tilanne tuntui juuri siltä. Vitutti todella suurella kertoimella. Illan piti olla kaikille kiva, yhteistä kivaa puuhaa ja yhdessä oloa ennen seuraavan aamun lähtöäni. Kutsuin paikalle kaikki hyvät ystäväni ja kaverit, mutta itse päädyin istumaan talomme ulkoportaille katuvalojen hämärässä loisteessa pullo kirkasta kädessäni. Kaivoin taskustani lompakkoni, jossa pidin tallessa pari ekstaasitablettia pahimman päivän varalle. Olisin niin kusessa, jos jäisin lentokentällä kiinni aineiden käytöstä tai niiden salakuljettamisesta. Otin pitkän huikan Grey Goose pullostani ja pyöriteltyäni hetken pientä minigrippussia sormissani päädyin nakkaamaan tabupussin talomme viereiseen pusikkoon.

Vuosi sitten olisin kiskonut kaiken kerralla miettimättä seuraamuksia. Tabut ja alkoholin sekaisin. Aiemman lukukauden vietto Australiassa kuitenkin muutti jotain. Ei niinkään juomistapoja tai aineiden käyttöön ryhtymistä, vaan välit kaveriporukkaan. Vuoden poissaolo on jollain tapaa erkaannuttanut parhaimmatkin kaverit. Hauskaa on edelleen, mutta ei enää sitä samaa kuin ennen. Kavereiden kesken kaikki on kyllä normaalisti, mutta itse en ole ihan perillä kaveriporukan inside vitseistä. Tuntuu hölmöltä ettei pääse ihan samaan fiilikseen kuin aiemmin. Toiset aikuistuvat aika vauhdilla. Pffff, adult life.. Not for me. Toinen pitkä huikka viileää vodkaa samalla kun kevyt tuulenvire humisee katua myöden. Asiat ovat todellakin muuttuneet. Hymyilyttää, että alle 24 tunnissa olisin kaaaaukana Hollannista.

////

Läksiäisillan tapahtumat painoivat mieltäni odottaessani kaikkien ihmisten lastautumista koneeseen, jonka päämääränä oli Singapore. Siellä tehdään matkan ainut vaihto Qantasin koneeseen joka päätyisi Australiaan muutamassa tunnissa. Yleensä kiinnitin kanssamatkustajiin enemmän huomiota, mutta nyt kävin läpi vain tapahtumia edelliseltä illalta. Nöyryyttävää. Toisaalta, oli tyhmää edes ajatella, että Eline olisi lähtenyt tosissaan mukaan mihinkään sellaiseen. No, olen aina ollut sellainen ihminen joka menee perse edellä puuhun. Välillä tippuu naamalteen alas. Kovaa. Eilisen kekkerit olivat sellainen hetki, kun sieltä puusta tultiin ryminällä alas nassu edellä suoraan paskakasaan. Aivan kuin morkkis eilisestä ei olisi painanut tarpeeksi, oli tukkakin aika kipeänä. Aamu oli alkanut rehellisellä vessanpöntön halimisella. Vodka oli ainakin huuhdellut sisuskalut hyvin, koska lopulta oksennus oli pelkkää sappinestettä, joka jo itsessään sai yökkäilemään uudestaan ja uudestaan. Kaiken kukkuraksi kuulun ihmisryhmään, jolla kankkuseen ei pure särkylääkkeet. Sormet, varpaat ja muut ruumiin ulokkeet ristissä toivoin, että vältymme lennon aikana pahimmalta turbulenssilta ja rääkyviltä vauvoilta. Saattaisi sataa lapsia taivaalta… Ihan vain vahingossa.

Ikuisuudelta tuntuva lento sai piristystä, kun järjettömän seksikäs nuori lentotsirbu tuli kysymään haluaisinko jotain. Katsahdin nuorta naista päästä varpaisiin.
“No jos minä susta alottaisin..” tokaisin ja vinkkasin silmää.
“Se ei taida kuulua meidän menuun.” nainen naurahtaa ja hänen silmäkulmiinsa tulee leveän hymyn myötä pienet rypyt ja poskille kevyt punastus.
“No enhän tietääkseni sieltä mitään tilannutkaan!” sanon takaisin ja jatkaen vaativaan sävyyn
“Mutta voisin ottaa oluen.. Suosittele jotain erikoista.”
“Meillä ei ole kovin suurta valikoimaa, käykö perus lager?” neiti kysyi hätäiseen sävyyn.
“Käy. Jos sitä suosittelet.” sanon painokkaasti hätääntyneelle lentoemolle.

Pullon auetessa kuului mukavan kotoisa ääni. Edessäni oli tuopillinen helpotusta kipeälle tukalleni. Alla vilisevät maisemat olivat ylävinkkelistä upeat. Aurinkokin nousi hiljalleen pilvimassojen ylle, punertavanoranssin ja sinertävän sävyjä ja hattarapilveä siellä täällä. Nostin langattomat kuulokkeeni korvilleni ja uppouduin horisontin ihasteluun, aina välillä ottaen kulauksen tuopistani. Matka sujui mukavasti tällä kertaa, olutta ei tarvinnut keplotella, kun olin saavuttanut täysi-ikäisyyden Hollannissa ollessani. Pari olutta auttoi simahtelemaan hetkellisesti, jonka ansiosta bassojytäbileet pääni sisällä hiljenivät vähän. Tuli huomattavasti helpompi olo, kun ei aivot pyrkineet korvakäytävään ohimoiden kohdalta jyskytellen. En onnistunut nukahtamaan kunnon uneen kertaakaan vaikka olin edeltävänä yönä nukkunut vain 2,5 tuntia. Batteryn voimalla jaksoin raahautua laskeuduttuamme jopa ulos koneesta.

Ilma oli aurinkoinen, joten pyörin lentokentän läheisyydessä kaupoilla. Indonesialainen ruoka maistui edelleen taivaalliselta, en kasvaessani ikinä oppinut ‘makkarat ja perunat jeeejee’-linjalle, tykkäsin tulisesta, mutta raikkaasta ruoasta. Sitä se Indonesiassa tosiaan oli; simppelit raaka-aineet ja saumaton yhteensopivuus. Heaven. Nautiskelin auringosta melkein tunnin ihan vain istuskellessa samaisen ruokapaikan pöydän ääressä. Jonkun sortin meditaatiota krapulan poistoon. Aina siihen asti, että paikalle saapuu tarharyhmä rääkyviä lapsia. Kamala kitinä ja kätinä. “Minä sitä minä minä eiku anna minä”. Argh. Krapulalääkettä - jo vain. Tyhjensin lasillisen Coca-Colaa kitusiini ennätysvauhtia, nappasin käsimatkatavarat mukaani ja lähdin kävelemään takaisin kentälle. Liikenne oli kovin sekalaista, meinasin jäädä neljästi auton tai muun vastaavan moottoroidun ajoneuvon alle. Päälle painava jet lag ja aika rankan humalatilan jälkeinen väsymys olivat kohellukseen varmasti osasyy. Onneksi seuraava lento oli vain pienen hetken mittainen.

//////

Australia. Talvi. Kauluspaidassa oli täysin sopiva laahustaa taksitolpalle, ei liian kuuma eikä kylmä. Nostin sähköisesti avatun takaluukun suojiin matkalaukkuni ja urheilukassin jossa oli vaatteeni. Matkalaukku oli tottakai päällisin puolin täysi alkoholista ja herkuista, jotka ostin mukaani Hollannista. Käsimatkatavaralaukkuni otin viereeni takapenkille ja suljin auton oven perässäni.
“Lähimpään laadukkaaseen viinakauppaan, kiitos.”
“Selvät suunnitelmat nuorella herralla heti lentokentältä lähtiessä!” taksikuski nauroi.
“Pakko tehdä tää reissu nyt, kun ei varmaan ihan heti kykene ihmisten ilmoille palata.” tokaisin, totuuden hiljalleen upotessa taas tajuntaani. Koulua. Oksettaa.
“Mitähän tuo sitten tarkoittaa?” kulmansa kurttuun saattanut vanhahko taksikuski kysyy.
“Sisäoppilaitos. Jihuuuu..” tokaisen, äänensävyni ollessa tympein mahdollinen.
“Tänään onkin koulunsa aloittavia ollut hurjasti liikkeellä. Yksikään ei ole kyllä kiertänyt viinaksien kautta.” hän toteaa huvittuneen oloisena. Ärsyttävän vahingoniloinen seniili pappa.
“Pakkohan se on. Sisäpiiribileitä.”

Äänensävystäni mies tajusi, että en ollut kovin juttutuulella, joten keskittyi ajamiseensa hiljaisuuden vallitessa. Sain tehtyä visiittini viinakauppaan. Sinne suhahti sata australian dollaria. Ostin muutaman pullon laadukasta shampanjaa, koska en tohtinut laittaa kuohuvaa matkalaukkuuni jo Hollannissa. Olisi voinut turbulenssissa korkit ihan hieman poksahdella. Champagne for everyone! Rakastan alkoholin paljousalennuksia, joita meillä Hollannissa ei saa harrastaa. Mutta Australiassa… Mitä enemmän ostat niin periaatteessa enempi säästät, koska könttätarjoukset paranevat. Suits me fine. Uskoin vahvasti edellisvuoden kaavaan, että kukaan muu ei uskaltanut kuljettaa tarpeeksi paljoa juotavaa kouluun kuitenkaan, joten toin muutamalle ystävälleni pieniä tuliaisia juomisten muodossa. Vaihtokauppaahan niillä pääsee käymään; ekstaasia vaihdossa alkoholiin.

Tuttu maisema vilisi silmissä, kun kaupungin sykkeestä siirryttiin lähemmäs rannikkoa, jossa Ateljén “hipsterikoulu” sijaitsee. Paikka tuntui talvellakin niin samanlaiselta kuin kesäisin. Aurinkoa, sopivan viileä tuulenvire meren läheisyyden takia. Jos päänsä työntäisi ulos ikkunasta menisi kampaus uusiksi, pörrötukka vol. 4900. Taksin kurvatessa koulun pihaan yllätyin kuinka paljon piha-alue oli parantunut. Sehän näyttää siltä, että siinä voisi jopa viettää aikaansa. Puistomaisuutta. Kiinnitin matkalla huomiota myös jonkun matkan päässä olleeseen uuteen rakennukseen; se selittyi ulos astuttuani talliksi. Hevosia. Great. Paljon hyväperseisiä neitejä tiukoissa housuissa ja ratsastussaappaissa. Vuodesta oli tulossa siis ainakin siedettävä. Koulurakennus itsessään ei ollut sen viihtyisämpi kuin aiemminkaan. Vedin raskaat pääovet auki ja siirsin kamppeeni portailta sisälle, jossa käytävät kuhisivat uusista oppilaista. Jokainen heistä näytti olevan niin paniikissa uudesta ympäristöstään, että housunpuntit tutisivat. Ei ainuttakaan katsekontaktia keneltäkään ja hyvä niin. Kunnioitus täytyy ansaita. Naistarjontaankin oli tullut uutta verta. Suurin osa kylläkin auttamatta aivan liian nuoria, joten täytyisi tyytyä edellisvuotisiin uusintakierroksella. Eipä sillä, että olisi valittamista yhdessäkään neidissä ollut.

Vilkaisin ruskealta, korkista tehdyltä yhteenvetotaululta minne kauhukammioon minut oli laitettu asumaan tälle lukukaudelle. Pohjakerros. Jiiihaaa. Yksiö eli en saisi ketään rasittavaa kakaraa ainakaan seurakseni. Suuntasin tarkastamaan huoneen kunnon samantien. Kaikki oli kuosissa. Edellisvuoden esitteet olivat sängyllä, vieressään järkyttävä koulupuku, jota en tulisi kovin usein päälläni pitämään. Ladoin laukuistani viinat ja muut ei-ihan-limut vaatekaapin pohjalle pois tieltä. Niitä ei olisi varaa hajottaa ohimennen vaatteita kaapista repiessä. Arvotavaraa. Valuuttaa suorastaan. Ihmettelin alunpitäen sitä miksi kerros vaikutti todella hiljaiselta, vaikka sen läpi kaikki sisään kulkevatkin, mutta ilmeisesti porukka vain luuhasi huoneissaan paskajäykkänä kauhusta. Ja iso osa itse koulurakennuksen aulassa. Parempi toki niin, en joutunut sietämään muiden armotonta eestaas ravaamista pitkin ala- ja yläkertaa. Tajusin myös etten vakoillut listoista yhtään seinänaapureitani päärakennuksella pyörähtäessäni, mutta aivan kuten aiemmin sanottu: ei alakerrasta kuulunut oikeastaan mitään ääniä. Läksiäisilta oli tosiaan saanut järjenjuoksuni hetkellisesti sekaisin.

Purettuani mustan matkalaukun ja Niken urheilukassin sisällön kaappeihin, kaivoin vielä viileän oluen ja avasin pinnastaan huurteisen tölkin samantien. Pitkä kulaus helpotti kummasti pientä noussutta lämpöä kaikesta kykkimisestä kaapin ja laukkujen välillä. ‘Täällä sitä ollaan taas..’ pohdiskelin rauhassa sängyllä istuen. Selailin samalla puhelintani, päivitin someen perille pääsyni ja kuvan oluesta peukutuksen kera. Pesin hampaat, vaihdoin puhtaat vaatteet -ettei kankkusta huomaisi ainakaan ihan heti- ennen lähtöäni koulurakennukselle; tummanharmaa v-aukkoinen basic t-paita ja farkut, kaveriksi navyt conssit ja arskat keikkumaan pörrötetyn tukan päälle otsalle. Pari suihkausta Armanin Mania käryvettä just for the ladies. Seisoin hetken vessan peilin edessä ja käryn tuoksun tasaantuessa irvistin peilikuvalleni. Tästä se lähtee, aika lähteä katsastamaan onko vanhat ketut oppineet uusia temppuja.

Vaihdoin koulurakennuksen käytävällä parin viime vuoden tutun kanssa kuulumisia ja parilta neidiltä pääse “iiiiiiiiiiii” tapainen ääni jota seurasi poikkeuksetta hali. Teennäistä “voi kauhea kuinka ikävä minulla on sinua ollut” pälpätystä, samalla kuitenkin silmäilen väkijoukkoa, jota on juhlasalille johtaville oville kertynyt jo oikein roima määrä. Katseeni harhailee perseiden ja kasvojen väliä, kunnes ohitan ensin yhden naisen, mutta katse palaa takaisin häneen samantien, kun hänestä ohi pääsikin. Ei kovin pitkä, ei kyllä lyhytkään, tuimakatseinen ja selkeästi uusi oppilas. Must be a little rebel I think. Pirullinen yhdistelmä, luonnostaan kaunis, pitkätukkainen neiti, jotakuinkin samaa ikäluokkaa kanssani, mutta katseessa on jotain veikeää. Ei tuo tyttö taatusti pelaa puhtaat jauhot pussissa. Lily nykäisee hihastani ja pakottaa minut kääntämään huomioni hetkeksi häneen. Saan kuulla viiden minuutin sepustuksen siitä kuinka hän vietti kesälomansa ja teetti hamstereillaan kaksi poikuetta.
“Ihan mielettömän kiva hei, kuulostaa että kesäs on ollut paras pitkiin aikoihin!” tokaisen turhautuneena Lilylle, kun tämä lopettaa lauseensa.
“Mutta mun täytyy mennä nyt, jutellaan ihmeessä lisää joku toinen hetki” jatkan ja liukenen paikalta.
Väkijoukosta hetkeä aiemmin bongaamaani mysteerineitiä ei näy enää missään, mutta otaksun hänen alistuneen kohtaloonsa muiden tapaan ja siirtyneen juhlasaliin. Tiedän, että löydän kyseisen tsirbun vielä uudestaan - ennemmin tai myöhemmin.

Tuo hetki koittikin kovin äkkiä, koska päästyäni sisälle “ah niin upeaan ja majesteettiseen” juhlasaliin, oli takarivissä kovin tutun näköinen takaraivo. Olisi tehnyt mieli jäädä tytön taakse seisomaan ja odottaa reaktiota minun huomaamisestani, mutta aiemman katseen perusteella se ei johtaisi pidemmän päälle kovinkaan lämpöisiin väleihin hänen kanssaan. Seison hetken syrjässä, tarkkaillen mikä hän on oikein naisiaan. Terävää tekstiä sieltä ainakin muille satelee, kun ihmiset tiedustelevat vapaita paikkoja hänen vierestään. Naurahdan. Siro ja vaarallisen kauniin oloinen nainen ja niiiin paha suustaan. Otan pari askelta eteen ja päädyn seisomaan penkkipuolien väliin jäävälle kaistaleelle, suoraan takarivin reunan eteen. Eli suoraan seksipommineidin eteen. Kröhäisen saadakseni huomion silmiini, mutta salin hälinä ja neidin periksiantamattomuus eivät vie sanaani perille. Työnnän kämmenselällä kevyesti neidin olkapäästä, jolloin koko olemus hätkähtää ja saan katseen itselleni. Minua tuijottaa takaisin hämmästynyt vihreä silmäpari - tähänastisista vihreistä silmistä kaunein silmäpari. Tuima, rankasti arvioiva katse saa minut hymyilemään. En saa tytöstä irti pihaustakaan, siinä me kumpikin hetki vain tuijotettiin ja minua tilanne alkoi hymyilyttää vielä enemmän; taisin säikäyttää hänet todenteolla. Tarkkaavaisen silmäparin omistaja tiuskaisee odottamallani äänensävyllä, oliko asiani jollain tapaa kovin tähdellinen, koska kehtasin hänen rauhaansa häiritä.

“Sun vieressä on toi tyhjä paikka ja meikäläisen perse saattais aika hyvin mahtua just siihen. Se on mun perseen lempparipenkki.. Että onko siinä vapaata?” kysyn huvittuneena ja nostan kulmakarvojani, isken silmää ettei tyttö ottaisi juuri sanomaani kovin vakavasti.
Odotan hetken vastausta, ihan kuin neiti olisi prosessoinut juuri sanomaani.
“Kai sä huomaat, että mun irtohius istuu siinä?” tulee kovin negatiivisesti sävyttynyt vastaus lopulta.
Hymyilen ja naurahdan vähän ääneenkin, päätäni pudistaen, mutta hyväksyn ettei seurani kaunokaiselle kelpaa. Istuudun penkkipuoliskojen välisen rajan toiselle puolelle, ehkä metrin matkan päähän tytöstä, samaiseen takimmaiseen riviin. Siinä samassa rehtori laahustaa saliin, luo minuun erittäin paheksuvan katseen, selkeästi muistellen edellisvuoden sisääntuloshowtani.
“Katsos, sinä olet päässyt tänne ajoissa, eipähän saada yllätyksiä tämän vuoden avauksessamme.” rehtori toteaa kylmään sävyyn.
“Voin mä sulle jotain ilahduttavaa keksiä” tokaisen näsäviisaana rehtorille ja lähetän perään lentopusun. Yllättäen rehtorin otsaan tuntui kasvavan tatti ja hän jatkoi matkaa salin etuosaan puhujan korokkeelleen.

Minä puolestani silmäilin metrin päässä istuvaa kaunotarta. Hiuksissa oli useaa sävyä, ne korostivat kasvoja todella hyvin. Tyttö ei vaikuta kasvojensa perusteella edes meikkaavan paljon; pohja oli jo itsessään niin hyvä, että mitä sitä turhaan pilaamaan. Saamani kylmä kohtelu johtui varmasti siitä, että hän on jo varattu ja kovin onnellinen suhteessaan, vaikka päätyikin sisäoppilaitokseen haluinensa. Sain pian tuijotukselleni vastineeksi kauniit vihreät silmät tuijottamassa takaisin. Täysin suora katsekontakti. Vatsassa pöllähti. Niin intensiivinen katse. Silmät olivat aina tehneet minuun vaikutuksen, niistä näki niin paljon mitä mielessä liikkui vaikkei katseekontaktin osapuolet olisivat koskaan aiemmin toisilleen pihahtanut sanaakaan. Pitkät ripset korostivat katseen intensiteettiä ennestään, suorastaan läpitunkevaksi katseeksi. Naisessa oli jotain todella, todella, todella kiinnostavaa. Ulkokuori oli ainakin äärimmäisen kunnossa, vaikka luonteeltaan vaikuttikin todella hankalalta.

Annoin katseeni vaeltaa pitkin ärrimurrin vartaloa aina päästä varpaisiin ja takaisin. Vartalonmyötäinen valkoinen t-paita oli ilkeä valinta, päästi vähän ihoa läpi, mutta käytännössä et nähnyt mitään. Purin huomaamattani poskeani koko katselun ajan; oma pää ohjaili pitämään naaman peruslukemilla ja alakerran kurissa, mutta väkiseltään pisti hymyilyttämään. Tyydyin kuitenkin nojaamaan kyynärpääni polviini, jotta voin tukea leukaa käsiini ja keskittyä tuijottamiseen. Rehtorin puhe taustalla on vain muminaa, koska kohdistin täyden huomioni neitiin. Farkut olivat loistokas valinta hänen päällänsä, koska ne korostivat loistavasti tytön persettä ja sääriä, jopa istuessa. En malttanut odottaa näkyä siinä vaiheessa, kun tyttö seisoisi. Katseeni palasi taas tytön kasvoille, tällä kertaa keskityin suuhun. Mielettömän sopusuhtainen, vaikka hymy hänen huulilleen sopisi paremmin kuin totinen ilme. Huulirasvan suurkuluttaja tyttö oli aivan varmasti, koska huulet näyttivät järjettömän pehmeiltä ja hyvin huolletuilta. Kunhan vaan pääsisi testa-- parempi olla ajattelematta moista. Vaikuttaa tunnolliselta ja kärttyisyys johtui taatusti siitä, että neiti oli varattu. Parempi olla sotkematta hänen elämäänsä, she’s too pretty for that.

Kaaos alkoi välittömästi rehtorin lopetettua puheensa; karjalauman vanhimmat edustajat eli kakkoset, kolmoset ja neloset lähtivät rynnimään ulos salista ykkösten jäädessä kärsimään puuduttavaa saarnaa vielä toistamiseen. Pysähdyin kolkon pääkäytävän seinustalle Tonyn seuraan. Vaihdoimme kuulumisia kesästämme, osanottomme paskaläävään uudestaan joutumisesta ja tärkeimmät koordinaatit nappulakaupasta sekä alkoholivarastojen suuruudesta. Loistavuutta, Tony oli saanut käyttökelpoisen jakosatsin ekstaasia, joten kouluajan stressin purkuriennot oli turvattu.
“Kattelin salissa, että jätkä tapitti aika ronskisti sitä uutta muijaa.” Tony nauroi ja tönäisi kädellään olkapäätäni.
“No saatana, näithän sinäkin miten jumalattoman porno paketti se on!” tokaisin katsoessani väkijoukkoon josko olisin nähnyt kyseistä neitiä siellä. Ei näkynyt ei.
“No onhan se. Mutta eka päivä ja sinä oot jo maannu mielessäs sen kanssa.” kuului Tonyn vastaus äärimmäisen sarkastiseen sävyyn.
“Aivan taatusti on muuten kiinteessä suhteessa ja menee meikäläisen yritykset harakoille.” huokasin syvään tosiasiat tiedostaen. Ei sillä että seurustelu este olisi ollut. Hidaste vain.
“No, eipä se ennenkään sua oo haitannu!” Tony repesi nauramaan ja samalla minä liukenin tilanteesta huomatessani tutun naisen takaraivon käytävän porraspäädyssä.
Huudahdin ärrimurrin perään, koska en saanut luovittua tietäni toivomallani nopeudella hänen luokseen. Askellus ei heti loppunut, mutta huudahduksen kohteeksi rekisteröityminen taisi viedä aikansa.
“No heippa vaan sullekkin.” kuului vastaukseksi äänensävyllä jonka ansaitsisin jos olisin kussut tytön aamumuroihin ja sitä en tietääkseni ollut tehnyt.
“Sähän oot se neiti salista eikö?” jatkan aiemmasta äänensävystä välittämättä.
“Ai, onpas sulla hyvä muisti. Eihän siitä ole kuin kymmenen minuuttia.” tyttö tuhahti. Neidissä oli jotain hämärää, ei kukaan noin happamasti käyttäydy normaalisti. Tarkkailin tytön kasvoja, mutta äänensävy ei mätsännyt kuitenkaan ilmeeseen. Jotenkin väkinäistä se oli.
“Lucas Coleman.” esittelin itseni ja ojensin käteni kättelyä varten.
“Nevaeh Garcia.” vastaus oli jo paljon lauhkeampi kuin aiemmin, mutta kädenpuristukseen ei neiti suonut. Hymyilin hyväksyen vielä toistaiseksi hajuraon pitämisen. Makustelin nimeä vielä pienen hetken mielessäni. Nevaeh. Garcia. Grrrrrhhhcia pikemminkin.
“Nevaeh-” totean rauhalliseen sävyyn ja jatkan:
“Haluisitko tulla iltasemmalla käymään meikäläisen yksiöllä..?” Teksti vain tuli suustani sen suurempia miettimättä, että mitä helvettiä juuri olinkaan ajatellut.
“Hmm… Ehkäpä.” kuuluu vieno vastaus ja ensimmäistä kertaa tyttö hymyili kunnolla. Wau. Tyttö oli hymyillessään ärrimurri versiota vieläkin kauniimpi. Pisti hymyilyttämään itseänikin aika lailla.

Siinä me seistiin, kumpikin vähän hämmentyneinä juuri melkein lukkoon lyödystä tapaamisesta illalle. Ennen kuin tilanne ehti mennä todella oudoksi nojasin lähemmäs tytön kasvoja ja katsoin ensimmäistä kertaa niin läheltä suoraan tytön vihreitä silmiä.
“No, toivottavasti se ‘ehkäpä’ kääntyy vielä myönteiseksi saapumiseksi. Jään innolla odottamaan.” sanoin hiljaisella äänellä, josta varmasti paistoi oma hymyni läpi. Iskin perään vielä silmää, ettei tilanne olisi vakavoitunut liikaa. Ei ollut tarkoitus pelotella ketään pois.
Olisin halunnut jatkaa tilannetta halaamalla, mutta tällä kertaa kohdeihminen oli mitä ilmeisimmin niin varautunut, että olisin varmasti saanut vain raivopuuskan niskoilleni. Tyydyin koskettamaan Nevaehin vasenta kättä kevyesti ja pois päin lähtiessäni hymyilin vielä silmiin katsoen. Ihme neiti. Ja tilanteen ollessa ohi en osannut sanoa juuta enkä jaata tulisiko hän edes lähelle huonettani äskeisen jälkeen.

Iltapäivä sujui vähän sumussa, vaihdoin kuulumisia ruokalassa tuttujen ja kavereiden kanssa, haistatin pitkät parille “suosikeikseni” lukeutuville opettajilleni ja suoritin parin esso tabletin oston/vaihtokaupan. Päivän ruoka oli edellisvuoden aloituksen tapaan suhteellisen hyvää ja monipuolista; jopa uuniomenoita jälkiruuaksi. Upotin itseeni kaksi ylitäytettyä tortillaa ja lautasellisen mandariini-vesimelonisalaattia. Luppoajallani ehdin myös siisitiä huonettani kotoisamman oloiseksi, koska saapuessa huone oli todella kliinisen oloinen - kaikki prikulleen suorassa ja lakanat siliät kuin vauvan perse. Turkoosi sävy seinillä ei auttanut olemusta yhtään, oikeastaan huone oli vähän laitosmaisen oloinen. No, koulu ainakin lunasti nimensä etuliitteen loistokkaasti - sisäoppiLAITOS. Tajusin antaneeni äärimmäisen ympäripyöreän ajankohdan Nevaehille saapumisen suhteen; mistä minä tietäisin oliko tytölle ilta kello viisi vai kello kahdeksan. Kellonaikaa suurempi ongelma oli, että mistä saisin jäätä ja astian johon ne jäät laittaa. Kumosin mietiskellessäni yhden oluen alas kurkustani ja sain kuningasidean. Suunnistin siltä seisomalta ulos huoneestani ja otin suunnaksi ruokalan, jossa keittäjät siivosivat ruokailun jälkeistä kaaosta. Tartuin hölmöimmän näköistä keittäjää hihasta ja päätin kokeilla onneani.
“Hei, anteeksi!” totesin viattomimmalla mahdollisella äänellä.
“Niin?” keittäjä sanoi todella hämmentyneesti.
“Olisko mitenkään mahdollista saada paria pussia jääpaloja, kaveri pannutti muuttokamppeineen pihalla ja rusautti polvensa. Terveydenhoitaja käski tulla täältä pyytämään pari jääpussia jalalle, ettei turvotus pääsisi lisääntymään.” ja heti perään tuli koiranpentu katse, koska se toimii vanhempiin naisiin aina.
“No tottakai, tule täältä ottamaan. Riittäähän 2 varmasti että et kolmea huoli mukaasi?” kuului vastaus tukka putkella pakastimelle suunnanneelta naiselta.
“Juu, 2 riittää mainiosti! Olisko jotain ämpäriä missä kantaa nämä, ettei ala sulaa käsissä paluumatkalla?” kysyin samalla kun revin pakastimesta 2 pussia työtasolle.
“Tässä näin. Palautat sen ämpärin sitten vaan!”
“Kiitos tuhannesti!” tokaisin hymyn kera. Ha, onnistui!
Revittyäni muovikääreet uudenkarhean ämpärin ympäriltä laitoin jääpalasäkit siihen ja otin suunnaksi jälleen oppilasasuntolan.

Päästyäni oppilasasuntolalle oli käytävillä jo enemmän porukkaa ja moni katsoikin ihmeissään jääpalaämpäriäni. Suljin oven perästäni, nostin ämpärin jääpusseineen työpöydälle ja nakkasin pussit ämpäristä pöydälle rikkoakseni suurimmat köntit. Otin sakset ja tein viillon toisen pussin pohjaan ja valutin jäät ämpärin pohjalle. Toistin saman seuraavallekkin pussille, mutta kaadoin vain kolmasosan sen jäistä kyytiin. Nappasin vaatekaapiltani yhden shampanjapullon ja työnsin sen pohja edellä, vähän kallellaan jäihin. Kaadoin loput jäistä pullon ympärille, aina pullon kaulaan asti. Jääpaloista jääneet tyhjät muovisäkit heitin roskikseen, joka oli puisen työpöydän alla. Lisäsin jäiden sekaan vielä muutaman laimeamman juoman, tyttö joi taatusti siidereitä. Kaivoin matkalaukkuni sängylle ja kaivoin maccini sen uumenista työpöydälle. Virittelin hetken kajareita toimintakuntoon; muistin onneksi ostaa erillisen verkkovirtasovittimen, jotta sain seinästä aparaatteihin virtaakin. Lentokentän työntekijöiden rajut otteet olivat aiheuttaneet jonkin sortin lievän kosketushäiriön kaiuttimiini, mutta pieni johtojen venkslaaminen auttoi ja sain hopeiset kaunokaiset pelittämään taas kunnolla. Kevyet popit

Kolme suht terhakkaa koputusta resonoivat hetken puisessa huoneen ovessa. Noniin, totuuden hetki oli koittanut. Play it cool. Katsahdin ovelle siirtyessäni vaatekaapin ovessa olevaan peiliin ja pörrötin hiukset vielä uudestaan parempaan kuosiin ja vedin syvään henkeä. Käänsin oven lukon auki ja painoin messinkisen ovenkahvan alas ja työsin oven auki. Hetkeä aiemmin suoritettu syvä hengenveto toistui likimain heti tytön nähdessäni. Hän tuntui jännittävän myös; ainakin puri huultaan. En hetkeen osannut sanoa mitään, tuijotin vain haavi vähän levällään ovelle ilmestynyttä neitiä. Päästä varpaisiin ja takaisin. Tummansiniset tiukat farkut, joista ei jäänyt paljoa arvailun varaan ja valkoinen vartaloa mukaileva toppi. Whooooaaa mikä ilmestys. Sain takaisin samanlaisen katseen, ylhäältä alas ja takas ylös. Pitkät hiukset tulivat osittain olkapäille ja osa jäi selän puolelle. Katseessa oli edelleen samaa ilkikurisuutta kuin aiemmin päivällä.
“Hellou beautiful!” sanoin edelleen vähän häkeltyneenä.
“Terve.” kuului vastaus samantapaiseen sävyyn.
“Uskalsit tulla kuitenki sitten..” koitin virittää keskustelua aluilleen samalla kun tein tilaa, että neiti pääsi ohitseni ovesta sisään.
“Juuuuu tottakai, pitihän se tulla kysymään että mitä oli mielessä”
“No joo kiva että uskalsit, ehkä vähän lennossa tuli pyyntö.” pahoittelin aiempaa pikaista tilannetta.
“Ei, tosi kivahan se on, että pyysit.” Neva totesi istuessaan sängyn reunalle ja katsellessaan ympärilleen.
“Maistuuko juotavat?” kysyn rennompaan sävyyn ja näytin skumppapulloa ja miedompia juomia jäiden keskellä.
“Miten ihmeessä… Miten sä nuo..? Ja joo, maistuuhan juominen kyllä!” Vastaava ääni oli jo selkeästi iloisempi ja rennompi. Loistavaa.
“No hyvä.” naurahdin ja nostin skumpan jäistä ja avasin metallisangan, pidin korkista kiinni ja pyöräytin pulloa. Kevyt poks kuului, mutta korkki jäi käteeni. En viitsinyt heti räjäyttää kattoon tai seinään reikää korkin ampaistessa irti pullon suusta.
“Ja ihan matkalaukussani kuskasin juomiset. Täytyyhän noin kauniille neidille olla jotain annettavaakin. Vaatekaapin alaosa on täys, että jos vaan maistuu niin täällä saa käydä useamminkin kylässä.” Vinkkasin silmää
“Hahahah, ihan neroa että joku hoksaa tuoda juotavaa tänne!” Neva jatkoi oikeasti iloisen kuuloisena. Aiempi kärttyinen neiti tuntui kadonneen johkin taka-alalle.
“Toka vuos täällä. Opin paljon edellisestä vuodesta, mm. juomien tärkeydestä.” Ilmapiiri parani hetki hetkeltä, kun kaadoin kahteen lasiin kuohuvaa.
“Niin vähän arvelinkin, että oot ollut täällä aiemminkin…………” Tytön ääni muuttui epäileväksi.
“No, miten sä niin päättelit?” kysyin.
“Käytävillä parveilee lauma kanoja ympärilläs ja kaikki pikkuset väistää kun kävelet pitkin koulua.” Taas se sähisevä ääni salista, kun kysyin oliko hänen vieressään vapaata istua.
“Heiiii… Elä nyt yhtään tollaseks rupee…..” vastasin samalla kun ojensin lasin tytölle ja istuin viereen.
“Sitäpaitsi sinun perään minä lähin enkä jääny niien ympäröitäväks..” totesin samalla kun kilistettiin lasejamme.
“Niiiii… Totta sekin.” vastauksen sävy pehmeni taas paljon miellyttävämpään tasoon.

Juteltiin juomisen lomassa aika kauan. Hetket kuluivat kuitenkin todella nopeasti, kolme tuntia kului tuntuen vain tunnilta. Katsekontakti katkesi aina välillä kun toisen katse harhaili pitkin kasvoja tai kroppaa. Päivällä saamani käsitys vähän bitch linjaisesta neidistä muuttui hyvää vauhtia parempaan suuntaan. Kyseltiin muodolliset missä asuit ennen, mitä teit, miksi päädyit sisäoppilaitokseen, mitä harrastat ja mistä muutoin pidät. Humalatila ajoi kuitenkin vähemmän muodollisille raiteille.

“Tiesitkö, että oot aivan saatanan kaunis?” tokaisin hymyillen, kun hetken aikaa oli täysin hiljaista ja täydellinen katsekontakti.
“Hah, kiitos, jos tuo on kehu? En oo miettinyt onko saatana ruma vai kaunis….” Neva naurahti ja tuntui vähän ehkä punastuvan.
“Ei.. Mutta oikeesti..” sanoin samalla kun laskin oikean käteni edessäni jalat ristissä istuvan neidin polvelle. Ei pakoreaktioita.
“No kiitos. Kiva, että et pidä rumana.” Tyttö irvisti vastauksensa perään hymyillen.
“No en tosiaan pidä rumana..” Saatana. Ei pitkään aikaan ollut tullut vastaavaa oloa. Teinien jjännitystä. Tai jotain sen tapaista. Pitkä sisäänhengitys. Neva tuoksui hyvältä. Hajuvesi oli viettelevä, mikä kuvasti tyttöä hyvin; juuri sitä kaikki aiemmin päivällä tapahtunut oli.

Vastauksena oli mairea hymy ja tulkitsin sen luvaksi antaa käteni liikkua hitaasti pitkin Nevan tummien farkkujen pintaa. Reidelle ja takaisin polvelle, josta säärtä pitkin nilkalle ja taas takaisin polvelle. Vilkaisin aina välillä tytön silmiin. Tiedätte varmasti sen hymyn, kun jännittää aivan saatanasti, mutta ei voi muuta kuin hymyillä tyytyväisenä ja se paistaa silmistä. Se olo taisi olla kummallakin osapuolella - suhteellisen onnistunut ilta ottaen huomioon, että oltiin tavattu vain 10 tuntia aiemmin ensimmäistä kertaa. Tarvitsi vain vielä paketoida ilta nätillä rusetilla. Nevan käsi liikkui pitkin minun jalkaa ja omani jatkoi reideltä matkaa kyljelle. Arka kohta selvästi, koska iho topin alla liikkui irti kosketuksesta, kun pääsin lantion ohi vyötäröä kohti. Vedin kevyesti alaselältä Nevaa minua kohti. Hymyt vaihtuivat kevyeeseen jännitykseen, kun nostin käden neidin leualle. Positiivisesti hermostunutta hengitystä. Otsat koskettivat toisiaan ja katsekontakti säilyi edelleen. Se hetki tuntui kestävän luvattoman pitkään, vaikka tosiasiassa siinä oli kulunut ehkä kolme sekuntia otsat vastakkain. Nätti silmäpari tuijotti kuitenkin takaisin edelleen. Siirsin kättäni leualta hiusten sekaan niskalle ja painoin tytön huulille kevyesti viattoman pusun. Sain kuitenkin sille yllättäin vastakaikua. Yksi jalka nousi omieni yli ja pian Neva istui hymyillen sylissäni kasvokkain, nenä vain kymmenen senttiä irti kasvoistani. Hymyillen.

Tuttu asetelma. Näissä tunnelmissa olin vuorokautta aiemmin kotona läksiäisjuhlissani. Ja ne eivät menneet niin kovin loistokkaasti. Nyt kuitenkin tunsin käden niskallani ja suoraan silmiini katsoi takaisin tyttö, joka aiemmin päivällä sähisi vihaisen kissan lailla ja nyt tuntui kehräävän sylissäni. Painoin pari kertaa pusun Nevan korvanjuureelle, leukaperälle, leualle ja siitä huulille. Kädet neidin selässä ja niskalla pidin tiukasti lähellä, kuitenkin antaen tilaisuuden karata, jos niin haluaisi. Sain kuitenkin kevyille pusuille vastauksen. Kevyistä pusuista tuli täyspainotteisia suudelmia. Ei liian nälkäsiä, mutta sellaisia että perhoset vähän pölisi ja tiesi ettei tilanteen tarvitsisi edetä mihinkään pidemmälle. Neva työnsi minut selälleen sängylle ja kallistui päälleni, nojaten käsiinsä. Katse kulki pitkin kasvojani ja tyttö painoi varovasti vielä pari kevyttä pusua huulilleni. Kummallakin oli typerä hymy kasvoillaan. Humala ja äskeinen oli pökerryttävä yhdistelmä. Kiepautin Nevan makaamaan kylkeeni kiinni, puoliksi kyljelleen, nojaamaan rintakehääni vasten. Katselin hetken neidin kasvoja ja sain pian kontaktin tuttuun silmäpariin. Neva tokaisi hiljaa korvani juuressa: “Kannatti tulla käymään vaikka hetken epäilinkin viitsiikö tulla” ja painoi leukaperälle vielä kertaalleen huulensa. Yllätyksekseni tyttö käpertyi tiukemmin kiinni kylkeeni ja laski päänsä rintakehälleni. Painoin päälaelle pusun ja jäin kuuntelemaan tytön tasaista hengitystä, joka lopulta johti siihen, että kumpikin meistä nukahti keskelle sänkyä, kylki kyljessä, skumppalasit lattialla.

What a way to start the schoolyear.

Vastaus:

Lucas on kyllä varmaan yksi mielenkiitoisimmista hahmoista täällä. Todella hyvä tarina, kuvailua ja pituutta löytyi sopivasti. Huumoriakin oli mukavasti, ja alkoi naurattamaan useassa kohtaa :D Ei tuo sanavarastokaan yhtään yksipuolinen ollut, vaikka aikaisemmin niin väitit. :D Jatka samaan malliin vain! Hyvin minäkin kestin nuo vähän rankemmat kohdat. Rahaa saat täästä 35$ ja tähtiä 3 :)

- rehtori

Nimi: Jessica Brook

22.07.2015 16:44

Toinen ~

Ensimmäisen koulupäiväni ensimmäinen oppitunti oli elämäni tylsintä aikaa. Tulin taas uutena toiselle vuosiluokalle ja kaikille muille käytännöt olivat selviä. Minä taas olin tottunut siihen samaan kaavaan joka koulussa. Opettaja esittäytyi, kertoi tuntien sisällön ja paimensi oppilaita, jonka jälkeen minä astuin kuvaan. Jouduin esittelemään itseni uutena oppilaana, kertoa mistä tulin sekä yleensä jotain muuta itsestäni. En tosin ikinä käyttänyt viimeistä kohtaa hyväkseni. Kun olin esittäytynyt lyhyesti Jessica Brookiksi maailmalta, toiset oppilaat arvostelivat minut päästä varpaisiin. Sinä hetkenä sain yleensä muutaman hännystelijän, vihamiehen ja loput katsoivat minua kuin ilmaa. Ateljèssa ainoa ero oli hyvin kansainvälinen luokka. Enkä suinkaan ollut ainoa uusi tulokas.

Englannin opettajamme neiti Houston oli nuori, vaikkei sitä helposti huomannutkaan. Hän vaikutti hyvin elämäänsä kyllästyneeltä, aivan kuin hän olisi ollut elossa vain kirjojen läpi. Houston siteerasi monia kirjailijoita puheessaan, mikä toisaalta oli huvittavaa, mutta myös osittain vaikeaa ymmärtää.
”Pyydän teitä kaikkia kertomaan jonkin teoksen, joka on jollakin lailla teille merkityksellinen. Se voi olla suosikki kirjasi tai kamalimman lukukokemuksen suonut kirja. Haluan myös kuulla perustelut valinnallenne. En hyväksy pelkkiä yhden virkkeen vastauksia siitä, että kirjan juoni oli koukuttava. Haluan jotain syvällisempää! Olkoon se teidän läksynne.”
Yritin suodattaa kuulemaani. Läksyä? Ensimmäiseltä tunnilta? Syvällistä? Kuulin ympäriltäni monia epätoivoisia huokauksia ja liityin heihin. Toisaalta taisin jo tietää vastaukseni. Kellon pirinä kuulosti lähinnä palosireeniltä, mutta sain vihdoin hengähtää helpotuksesta. Otin tavarani mukaan ja syöksyin ulos luokasta.

Selvisin läpi historiasta ja uskonnosta lounaalle. Katselin lautasellani löhöävää lihankaltaista mönttiä epäluuloisena. Sörkin ruokaa haarukalla ja sain välillä jotain jopa suuhuni. Meno Ateljèn ruokalassa ei eronnut juuri lainkaan normaalista Amerikkalaisesta ruokatauosta. Ihmiset olivat selvästi jakautuneet porukoihin, paitsi he, jotka eivät sopineet mihinkään ryhmään, mukaan lukien minä itse. Aina välillä tarkistin vaihtoehtojani, sillä minun oli kohta pakko löytää jotain seuraa. Ajattele nyt kuinka säälittävää on olla aina yksin, ikään kun ei kelpaisi minnekään. Silmäni ajautuivat aivan liian usein ikkunan vieressä olevaan pitkään pöytään, tai oikeastaan johonkin poikaan siinä pöydässä. Ehkä saisin sovitettua itseni heidän joukkoon. Muut vaihtoehtoni kävivät vähiin. Toinen vaihtoehtoni oli kaksi poikaa kitaroineen ruokalan nurkkapöydässä. En ymmärtänyt, miksi kaikki tytöt vaikuttivat joko kamalan ylimielisiltä kusipäiltä tai pelkiltä penkinlämmittimiltä.

Kyllästyneenä ruokani sörkkimiseen nousin pöydästä ja lähdin viemään tarjotinta pois. En kuitenkaan kerennyt pitkälle kun matkani tökkäsi äkillisesti tyhjästä ilmestyneeseen blondiin tyttöön. Katsoin tyttöä suu auki ja yritin saada jotain anteeksipyyntöä suustani. Tyttö tuijotti perunamuusia ja jotain lihamurekkeen tapaista mössöä, mikä nyt valui tytön koulupuvun paidan rinnuksilta aina hameelle asti. Yhdessä sekunnissa tuijotimme toisiamme silmiin ja toisessa tyttö oli jo hyökännyt kimppuuni. Kaikki kävi niin nopeasti, etten edes tiedä mitä kävi, mutta lopputuloksena molemmat päädyimme rehtorin luokse.

”Mitä mä sille voin et joku huora kaataa ruokansa mun päälle!”
”Voi anteeks! Olishan tommonen lehmä pitäny nähä jo kilometrien päästä!”
Taistelumme jatkui jonkin aikaa ennen kun rehtori hiljensi meidän kovaäänisellä huudollaan. Ehkä tosiaan päiväni ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Minunhan piti löytää kaveri, ei päätyä jonkun hullun ämmän kanssa tappeluun.
”Luulisi, ettei minun tarvitse muistuttaa Ateljèn periaatteista ja säännöistä. Toivon tämän olevan viimeinen kerta kun näen teitä näissä merkeissä. Huomenna molemmille tunti jälki-istunnossa.” rehtori sanoi rauhallisesti, mutta hyvin tiukasti.
”Ai mä joudun jälki-istuntoon kun joku idiootti ei osaa kattoa eteensä ja vähän sille siitä huomautan!” tyttö ei vain hyväksynyt rangaistustaan.
Ai vähän huomautti? En edes tiedä mitä tapahtui, mutta särkevä selkä, pää ja muutama haava siellä täällä kertoivat muusta kuin pienestä huomautuksesta.
”Neiti Garcia, nyt riittää.” rehtori hiljensi tytön ennen kun sain itse avattua suutani puolustukseksi.

Ruokalan välikohtauksen jälkeen selviydyin vielä kolmesta viimeisestä tunnista. Mahani tosin huusi apua ilmeisesti ylemmiltä voimilta, sillä ruokani ei ihan päätynyt sinne minne olisin sen halunnut päätyvän. Juoksin huoneeseeni heti tuntien loputtua, sillä halusin olla siellä ennen kahta huonekaveriani. Jos ehtisin ennen sitä japanilaista, hän tuskin uskaltaisi kauaa huoneessa olla. Se toinen saattaisi viihtyä hieman kauemmin, mutta pian säikäyttäisin hänetkin pois. En ymmärrä, mikä niissä kahdessa minua niin etoi. Joku pelkässä heidän olemuksessaan sai käsikarvani pystyyn. Varsinkin sen toisen, sen japanilaisen. Siinä tytössä oli jotain pahasti vialla, mutten tiennyt mitä ja se häiritsi minua todella paljon. Pitäisi sekin ottaa joskus selville. Nyt keskityin vain juoksemaan koulurakennuksesta suuren, nurmikkoisen pihan poikki asuntolaan, omaan huoneeseeni.

Avasin huoneen oveen hitaasti, mutta kun huomasin huoneen olevan tyhjä, heilautin oven kiinni varomatta yhtään ja hyppäsin sängylleni. Turkoosit sävyt huoneessa alkoivat jo näin lyhyen ajan päästä vaikuttamaan ihan siedettäviltä, vaikka silti toivoin olevani omassa huoneessani Los Angelesissa. Olin asunut elämäni aikana suunnilleen kaikissa mainitsemisen arvoisissa kaupungeissa Yhdysvalloissa pienempiä kaupunkeja unohtamatta, mutta silti L.A. on aina tuntunut kaikkein eniten kodilta. Osittain tosin saattaa johtua siitä, että sieltä olin alun perin kotoisin, mutta jotakin siinä kaupungissa oli, mitä kaipasin täällä. En ollut vielä löytänyt yhtään kiinnostavaa ihmistä Australiassa, vaikka koulussa oli satoja oppilaita. Los Angelesissa minulla oli mahtava kaveriporukka ja omaa aikaa aina kun sitä tarvitsin. Ehkä se oli vain siitä sopeutumisesta kiinni. Omat ajatukseni keskeytyivät, kun huoneen ovi aukesi ja sisään asteli brittiaksentilla minulle muutaman sanan sanonut tyttö. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen päätin luovuttaa huoneen muille ja lähteä itse tutkimaan Ateljèn ympäristöä.

Kun vanhempani kyllästyivät valituksiini jatkuvasta muutosta, he päättivät lykätä minut sisäoppilaitokseen. En ollut vaivautunut tutkia koulun ympäristöä tai mitään muutakaan netistä käsin. Sanoin vain haluavani johonkin pysyvään paikkaan, missä oikeasti voisin elää. Aina kun pääsin vihdoin asettumaan aloilleni ja löysin uusia kavereita, jouduin taas muuttamaan ja käymään kaiken saman läpi uudelleen. Olihan se toisaalta kivaa nähdä Amerikkaa joka suunnalta, mutta halusin edes jotain pysyvää elämääni.

Viileä tuuli kohtasi kasvoni astuessani ulos asuntolasta. Taivas oli täynnä pilviä ja tuuli teki ilmasta vielä viileämmän. Kävelin Ateljèn pihan poikki kohti metsän läpi pilkottavaa merta. Ehkä se oli se meri, mitä kaipasin. Tuulenpuuskan yllättäessä vedin hupparini vetoketjun kiinni. Tämä oli varmasti kylmin päivä tähän mennessä. Aallot iskivät lähes valkoiseen hiekkaan vierittäen hiekanjyviä kauemmas merelle. Potkaisin Converset jaloistani ja kävelin kirkkaaseen veteen. Annoin veden kastella jalkani ja farkkujeni lahkeet. Meri. Se se oli. Hymyilin itsekseni muistoille Lon Angelesin rannoilla. Meillä oli tapana kavereiden kanssa lähteä yöllä rannalle parin kitaran kanssa. Istuimme monia öitä nuotion äärellä kitaraa rämpytellen ja laulaen.

”Varo!”
Ennen kun kerkesin rekisteröimään, mistä suunnalta huuto tuli, jokin kova läsähti jo poskeeni.
”Hei anteeks, eihän sattunu?” ääni tuli australialaisella aksentilla jonkun tytön suusta.
Pitelin poskeani ja yritin saada viheltävän ääneen päässäni loppumaan. Pallo tärähti vauhdilla naamaani. En jostain kumman syystä saanut sanaa suustani ja pyörittelin vain päätäni. Tyttö kohautti olkiaan ja potkaisi pallon takaisin pojille, joiden kanssa hän oletettavasti pelasi.
”No ei oo ensimmäinen pallo mikä päähän läsähtää.” sain sanotuksi pääni sisäisen ininän lomassa.
Tyttö esittäytyi Zoeyksi, ja pyysi minut pelaamaan. En olisi halunnut kieltäytyä, sillä Zoey oli ensimmäinen ihminen, joka vaikutti tutustumisen arvoiselta. Särky joka puolella päässäni ei kuitenkaan antanut minulle taukoa, joten sanoin lähteväni huoneeseeni jääpussin kanssa. Zoey naurahti ja lähti juoksemaan pallon perään, mikä nyt oli päätynyt jo mereen. Pyöräytin silmiäni hymyillen ja laitoin kenkäni takaisin hiekkaisiin jalkoihin.

Vastaus:

Jessicalla olikin tapahtumarikas päivä :D Todella hyvä tarina ja sujuvaa virheetöntä tekstiä. Mukana oli mukavasti kuvailua, eivätkä tapahtumat edenneet liian nopeasti. En tiedä miksi, mutta alkoi naurattaa oikein toden tedolla, kun selvisi että Nevaeh sai ruuat päällensä. Toivattavasti Jessica ja Zoey pääsevät tutustumaan vielä paremmin toisiinsa. Jostakin syystä Zoey herätti minussa heti jotakin hyvätuulisuutta :) Rahaa saat 25$ ja tähtiä 3, jatka samaan malliin!

- rehtori

Nimi: Honumura Shira

19.07.2015 19:05

Oli pimeää, seisoin ase kädessäni kujalla, jonka kylmät valot muunsivat ammottavan pimeyden astetta nähtävämmäksi hämäräksi. Verinen pesäpallomaila, lojui maassa hylättynä. Katsoin edessäni polvillaan seisovaa poika. Ruskeista silmistä paistoi puhdas pelko, ruhjentunut huuli väpätti sydämmen lyönnin tahdissa. Mutta mikään ei riittönyt hälventämään vihaa, joka tuntui sumentavan ajatusmailmani täysin. Nostin asteen pojan hakatulle otsalle ja siirsin sormeni kiduttavan hitaasti liipasimelle. Pojan turvonneesta silmästä vierähti yksinäinen kyynel. Vedin hetkeäkään miettimättä, hetkeäkään katumatta liipasimesta. Eloton ruumis vajosi maahan. Mutta ei enää ollutkaan pojan vaan maassa makasikin isäni. Tuijottin isäni avonaisia, tyhjän elottomia silmiä, luodin jättämää reikää niiden välissä, kasvavaa verilammikkoa maassa. Mitä olinkaan tehnyt. Ase valahti tärisevästä kädestäni, kyyneleet valuivat pitkin poskiani lopulta tipahtaen maahan, sekoittuen vereen, isäni vereen. Lopulta minäkin valahdin täristen samaiseen lammikkoon. Olin pelkkä eläin, ruma sielu, mätä sydän. Pelkkä arvoton kuori, vailla mitään hyvää. Pelkkä jumalan epäonnistunut koe, julma epäonnistunut koe.

Heräsin itkun sekaiseen paniikkikohtaukseen. Minun tarvitsee päästä pois täältä. Ulos täältä, en näe eteeni, missä olen? Ulos! Nousin sängystä. Koko kehoni tärisi hallitsemattomasti, hengittäminen oli vaikeaa, taistelin joka askeleella elääkseni. Ulos! En nähnyt mitään, kaikki oli vain mustaa, pelottavan mustaa. Hapuilin itseäni seinää vasten yrittäen epätoivoisesti löytää pääsylippuni ulos. Vihdoin tunsin kylmän oven kahvan kädessäni. Väänsin sitä ja astuin ulos vain tervehtiäkseni uutta pimeyttä. Tunsin kuinka sydämmeni takoi rintaani vasten yhä nopeammin. Hapuilin eteeni löytääkseni toisen seinän. 'Olen joko kaapissa tai käytävässä' jos tilanne ei olisi ollut näin vakava olisin luultavasti naurahtanut vitsilleni. Päätin vanhasta tottumuksesta lähteä vasemmalle – jos et voi valita oikein valitse vasen – Ollaanpas sitä vitsikkäällä päällä. 'Ei soveliasta tässä tilanteessa Shira' muistutin itseäni. – Halusin kotiin, enemmän kuin mitään muuta. Aivoni kehottivat minua juoksemaan, keho kuitenkaan ei totellut. Vihdoin näin kainoa valoa. 'Ovi ja ikkuna ja... koristekasvi?! Mistä lähtien Fuji on tykännyt sisustaa?' Päätin sivuuttaa ajatuksen ja kaaduin kohti ovea. Ovi aukesi ja minä säntäsin juoksuun. Yhtäkkiä rakennuksen kadottua jo näkyvistä, muistin kaiken, en ollut ampunut isääni, enkä ketään muutakaan, eikä minua ei oltu kidnapattu. Olin Australiassa, kaukana kotoa. Lysähdin maahan, halusin kotiin, kaipasin perhettäni, kaipasin kuollutta isääni, kaipasin vihollisiani, työtäni, elämääni, kaipasin kultturiani, tapojani, kieltäni, kaipasin omaa itseäni, kaipasin sitä ihmistä joka oikeasti olin, kaipasin huonoja tapojani, ylimielistä käytöstäni, ennen kaikkea kaipasin sitä pelkoa jonka nimeni herätti Osakan katupiireissä. Kaipasin kotiani.

Itkettyäni hyvät viisitoista minuuttia, nousin maasta vapisevin jaloin. Soralla päällystetty tie oli jättänyt jalkoihini ikävän näköiset punaiset painaumat. Olin väsynyt, enkä jaksanut välittää, lähdin hitaasti hoipertelamaan takaisin koululle. Paljaita jalkapohjiani särki ja pisteli ja minun oli kylmä, pelkät minishortsit ja t-paita eivät selvästikkään olleet oikea varustus Australian yöhön. Jeanin kanssa asuessa tätäkään ongelmaa ei ikinä tullut, poika kun heräsi pienimpäänkin ääneen. Aina kun heräsin painajaiseen, nousin sängystä, hapuilin seiniä, varsinkin jos avasin oven, Jean aina pysäytti minut. Voi kunka kaipasinkin sitä kusipäätä juuri nyt. Päästyäni vihdoin asuntolalle, sain huomata että ovet oli lukittu niin ettei sisään päässyt ulkoa. Istuin oven ulkopuolelle ja nojasin selkäni seinään. 'Miten meni noin omasta mielestä?' Minulla ei ollut mitään hajua siitä mitä kello oli, minulla ei ole puhelinta, ei avaimia. 'kusessa ollaan' huokaisin itsekseni.

Illan hämärä alkoi vähitellen valaistua, auringon noustessa horisontista. Nousin varovasti, mahdollisimman hiljaa jaloilleni ja piilouduin. Pian valot alkoivatkin jo syttyillä huoneisiin ja yövahti tuli avaamaan lukot. Hiivin ovesta sisään ja kohti huonettani. Koputin oveen ja Kikkarapää avasi oven. ”Jaa jaa, missäs sitä on oltu?” tyttö sanoi ilkkuen. Annoin hänelle vihaisen katseen, mutta tyttöä se ei tuntunut vaimentavan. ”Rehtori olis varmaan erittäin kiinnostunut aiheesta” tyttö jatkoi. Nappasin kiinni tytön paidan kauluksesta ja työnsin tämän seinää vasten. ”Kuuntele tarkkaan pikkulikka, en tiedä mitä sulla on mua vastaan, enkä välitäkkään. Kerro jos haluat, mua ei ihan rehellisesti kiinnosta vittuakaan, mutta haluun vaan että tajuat kenen varpaille oot astumassa. Mä en oo järin mukava vihollinen” päätin lauseeni ja päästin irti tytöstä. Tyttö näytti järkyttyneeltä, en tosin ollut varma johtuiko se siitä mitä sanoin vai siitä että puhuin. Käännyin kaappini puoleen ja kaivoin koulupukuni sieltä. Pukeuduin, laitoin meikkini ja hiukseni. Seinään liimautunut kikkarapää lähti huoneesta muutaman hiljaisen minuutin jälkeen. ”Vau” Kuulin tuppisuun äänen takaani oven mentyä kiinni. ”Mitä?” kysyin ja käännyin pienesti hymyillen katsomaan häntä. ”No kun sä et puhu juuri mitään ja toi äskönen, Vau!” tyttö sanoi. Naurahdin pienesti. ”Missä sää muuten olit eilen, heräsin siihen kun sä huusit unissas vähän ennen kun nousit ja lähit” tyttö sanoi. ”En haluis puhuu siitä, mut jos niin käy tulevaisuudessa niin voitko pysäyttää mut?” kysyin varovasti, en tykännyt luottaa muihin tälläisissä asioissa, mutta tyttö vaikutti ihan mukavalta, enkä haluaisi viettää toista yötä ulkona. ”Öhh, okei. Shirahan se oli?” Tyttö kysyi varovasti. ”Juu” vastasin. ”Mä oon Lauren” hän jatkoi. ”Oki , mun pitää mennä tunnille, moi” sanoin mahdollisimman nopeasti jottei hän ehtisi puhua yhtään enempää. ”Aa... Okei” vastauksen saatuani hyppelehdin ulos ovesta.

Kuulokkeistani kantautuva musiikki peitti mukavasti alleen opettajamme tylsän puheen jostain joka oli kirjaimellisesti historiaa. Piirtelin vihkooni ehkä turhankin angstisia kuvia rehtorista ja muista ihmisistä jotka luettelin vihollisiini, ilman mitään ilmeisimpää syytä. Enhän minä edes tunne koko ihmistä! No jaa, onneksi istuin takarivissä. Olin piilottanut kuulokkeideni mustan piuhan hiusteni sekaan, en tosin tiennyt olisiko opettaja edes välittänyt vaikka se olisi näkynytkin. Kun vihdoinkin saavutin pisteen jossa olin liian tylsistynyt töhertelemään turhuuksia, laskin kynän pöydälle ja esitin kuuntelevani opettajan selostusta. Kun tunti viimein päättyi, keräilin itseni ylös penkistä ja hipsin kirjojeni kanssa ulos luokasta, sopivasti ennen tungosta. Kävelin kaapilleni ja heitin kirjat sisään. Kaivelin seuraavan tunnin kirjat käsiini ja suljin kaapin. Aloin olemaan niin tympääntynyt opiskeluun – vaikka enhän minä mitään opiskellutkaan – silti aikaisin herääminen, tunneilla innostuneen näyttely ja vihkon takakannen täyttö turhilla töherryksillä täyttäminen on uuvuttavaa.

Koti-ikävän aihauttama surullisuus oli vähitellen vaihtunut ärtymykseksi, enkä aikonut vain istua ja odottaa kuinka se muuttuisi puhtaaksi vihaksi. Niinpä sain taas hyppiä treenivaatteisiini. Huomenna olisi joukkueharjoitukset joten en viitsinyt tehdä mitään mikä kävisi liiaksi polvilleni, kipeät jalat olivat toisiksi pahinta ratsastaessa, pahinta oli kipeä perse. Aloitin ensin pienellä lenkillä ympäri koulunalueita, lämmittelyksi hieman aerobisia liikkeitä jonka jälkeen siirryin purkamaan vihaani säkkiin. Tuntui siltä että pienimmätkin asiat ärsyttivät minua. Juostessa minua ärsytti paistava aurinko, huutavat teinit, imeskelevät pariskunnat, jopa tien soraisen pinnan tuntu kenkieni läpi. Vihasin juoksemista päivällä, rakastin ja kaipasin yöllisiä lenkkejäni. Säännöt ärsyttivät minua, minusta tuntui siltä että ne estivät minua olemasta minä, tai siis estivät minua tekemästä asioita joiden mukaan määritin sanan minä. - filosofista, oikein filosofista – Säännöt saivat minut haluamaan rikkoa niitä. Sellainen olin aina ollut, ainakin isän kuoleman jälkeen, siitä millainen olin lapsena en muistanut juuri mitään, vaikka muuten muistinkin hyvin asioita lapsuudestani. Kävin nopeasti suihkussa jonka jälkeen etsin puhelimestani Ryotan numeron. ”Hei, Shira pitkästä aikaa” Ryotan iloinen ääni kuului puhelimesta. ”Hei, eihän siitä oo kun viikko” huomautin. ”Eli iäisyys” poika naurahti. ”No mitens siellä päässä sujuu?” kysyin varovasti peläten että he olivat sopeutuneet elämään ilman minua. ”Alun sekasorrosta ollaan päästy, mut kiirettä pitää silti, Oliverin täyty irtisanoo pari sopimusta, kun ei rahkeet riittäny. Ai nii, jos viittisit soittaa Renjille niin se ois tosi kiva, se ei nimittäin suostu puhumaan kellekkään muulle” en voinut olla hymyilemättä kuin idiotti, he tarvitsivat minua. ”Joo tottakai” sanoin siirtäen puhelimen toiseen käteeni. ”Entäs muuten mitään ihmeellistä Fujien tai Komowan kaa?” kysyin lisäten. ”Eipä oikeestaan, Fuji kävi pyytämässä anteeks sen pojan toimintaa ja Komowa Jr ja Ishi no sitä samaa mitä aina” poika naurahti kevyesti. ”Epistä mä olisin niin halunnu kuulla Fujin pyytävän anteeks” sanoin. ”Se lupas pyyntää sulta vielä anteeks, sit kun palaat takas kuvioihin tietenki” Ryota vastasi nopeasti. ”Jei!” hihkaisin. ”Mut mä mietin et jos sä et pääse tänne käymään niin mä tungen sit sinne, ihan sama mitä poliisi tai sosiaalitoimi sanoo” poika sanoi. ”Ai nii, mun on pitänykkin kysyä sitä” sanoin.

Vihdoin lähes parin tunnin puhelun jälkeen päätimme lopettaa. Huonekaverini tuntuivat ärsyyntyneen minuun sillä olin vallannut kylpyhuoneen itselleni kokoajaksi. Ulos tullessani ryntäsi toinen sisään heti. Tuppisuu tyttö, Laurenko se nyt oli, yritti aloittaa keskustelua kanssani pariinkin otteeseen, mutta vastailtuani vastahakoisen lyhyesti, hänkin luovutti ja jatkoi kirjansa parissa. Tekstittelin vielä Ryotan kanssa, olin kaivannut totaalisen turhia keskustelujamme julkkismiesten lihaksistoista ja perseistä niin paljon. Oliver ei tietenkään ollut kovin mielissään, kun hänen kihlattunsa kehui muiden miesten ulkonäköä, mutta eihän se Ryotaa estänyt. Miettiessäni kuinka paljon Ryota oli muuttunut siitä arasta teinistä, joka hän silloin kun me Oliverin kanssa tavattiin ensimmäistä kertaa.

~

”Hei Shira, tarvisin palvelusta” Ryotan pelokas ääni kuului kaiuttimista. ”Mitä vaan, missä sä oot?” kysyin, innoissani että pääsisin taas tapaamaan Ryotan. ”Tiedätkö miehen nimeltä Oliver Sanchi?” hän kysyi. ”Joo, Yorun johtaja, Masan kavereita. Miten niin?” kysyin. ”Joo, se osti mut kolmeks päiväks ja se tarttee sun apua” poika sanoi. ”Mitä?! Jos se paskakasa on koskenu suhun sormellakaan niin mä tapan sen!” Huusin luuriini. ”Haha, ei ei, ainoo syy miks se osti mut oli se et se tarttee sua” Ryota naurahti.

”Hei Masa, missäs Oliver ja Ryota?” kysyin nähdessäni huoltajani lojumassa sohvalla. ”Mistä sää ne tunnet?” Masa nosti hitaasti katseensa lehdestä. ”En mä Oliveria tunnekkaan, vaan Ryotan” sanoin. ”Aa... Ylhäällä, eka huone vasemmalla” hän sanoi. Nousin portaat ylös ja koputin oveen. ”Sisään” vaimea mumina joka melkein tukahtui johonkin – luultavasti tyynyyn – kantautui sisältä. Avasin oven ja edessäni kantautui näky joka sai minut näkemään punaista. Oliver ja Ryota, samassa sängyssä sylikkäin. ”Nyt tuli noutaja!” sanoin ja riuhtaisin isomman miehen ylös sängystä raahatakseni hänet alas ja ulos.

~

Naurahdin lievästi muistolle Oliverin pelästyneestä naamasta, vaikka silloin ei kyllä yhtään naurattanutkaan. Vaivuin vähitellen uneen valmiina heräämään vartin sisällä. Nytkähdän hereille, en painajaiseen kolahdukseen. Nousen istumaan ja katselen ympäri pimeää huonetta. Silmäni yrittivät epätoivoisesti totutella pimeyteen, olin vihainen niille, toimin kaikessa vaistojeni varassa, eikä minulla todellakaan ollut varaa heikkouksiin. Henkiset vielä kestin mutta joka kerta kun kehoni näytti heikkouksia... Halusin tehdä kaikkeni estääkseni sen tapahtuvan. Sen takia pimeys vaivasi minua, en voinut luottaa silmiini täysin ja vihasin sitä. Kuuntelin hiljaa istuen, ei askelia, ei liikettä, ei mitään, vain oman hengitykseni suhina ja sydämmeni lyönti. Nojasin selkäni takaisin sänkyyn ja kuuntelin sydämmeni tasaista lyöntiä. Tieto siitä että olin elossa tuuditti minut takaisin uneeen.

// miten vierailut toimii? Voiko oppilaan perhe/ystävät tulla vierailemaan ateljéessa ja voiko oppilas lähteä käymään kotona esim viikonloppuina?

Vastaus:

Olipas tämä mukavan 'kevyttä' luettavaa vanhan vaikeaselkoisen kirjan jälkeen :D Oli todella hyvä pätkä taas kerran, ja Shira on niin kiinnostava hahmo. Täytyy varmaankin käydä lukemassa paremmin tytön tiedot sivuilta, kun en niitä silloin joskus ihan ehtinyt kunnolla lukemaan :D Jos sieltä löytyisi vastaukset kysymyksiini mitä päässä pyörii..

Tosiaan todella hyvää ja selkeälukuista, sopivassa temmossa etenevää kirjoitusta. Huumoriakin oli kivasti. Tapahtumia sulta löytyy aina kivasti, ja varsinkin nuo menneisyyden pätkät tuovat kivasti lisämaustetta. Hieman löytyi kirjoitusvirheitä ja pari epäselvää lausetta, joista en oikein tiennyt mitä tarkoitettiin. Eivät kuitenkaan häirinneet juonen kulkua, joten ei mitään vakavaa :D Kuitenkin todella hyvää ja aktiivista työtä! Rahaa saat 35$ ja tähtiä 3 :)

Ja vierailut sijoittuvat meillä lähes tulkoon aina viikonloppuun. Olen hieman ajatellut, että viikonloput saa viettää kaikki vaikka kotona, mutta kun Australiasta on moneen maahan melkoisesti matkaa, niin ei se ole kovin järkevää :D On mahdollista myös anoa vieraskirjassa 'lomaa', jolloin voi lähteä omaan kotiin hieman pidemmäksi aikaa. Perhe ym. voivat tulla vierailemaan viikonloppuisin, jolloin he saavat huoneen ja ruokailut Ateljéesta. Vierailujen aikana oppilas voi lähteä myös laitoksen ulkopuolelle vieraiden kanssa, esim. tutustumaan kaupunkiin. :)

- rehtori

Nimi: Sandra Ahola

18.07.2015 10:19

3. Omatunnon ääni

Heräsin kolahdukseen ja hätkähdin. Yritin etsiä äänen lähdettä huoneesta. Olin unenpöpperössä, joten en heti huomannut päiväkirjani tippuneen. Olin ilmeisesti siis nukahtanut se kädessä. Nappasin kirjan ja olin sulkemassa sitä, kun huomasin eilen tekemäni sivun. "E-ehkei minun kannattaisikaan tehdä tätä. Eihän se ole oikein", höpötin jotain sekavaa. Onneksi olin yksin huoneessa. Omatuntoni nyt vain oli semmoinen ylikiltti. Repäisin sivun irti ja heitin roskikseen. Ehkäpä minun pitäisi pyytää anteeksi... Toisaalta hän oli kyllä ollut aika ilkeä, mutta en halunnut olla riidoissa kenenkään kanssa. Viime kerran perusteella hän ei varmaan suhtautuisi sovintopyyntöön kovinkaan hyvin, mutta aina kannattaa yrittää. Petasin sänkyni ja menin pesemään hampaita. Puin nopeasti vaatteeni ennen kuin nappasin laukkuni ja kiirehdin aamiaiselle.

Tunnit menivät nopeasti ja olikin jo iltapäivä. Minulla ei siis ollut enää tunteja, joten lähdin etsimään Nancyä. En nähnyt häntä, joten menin huoneeseeni. Jonkun takia ovi oli auki. Huonetovereillani oli vielä pari tuntia koulua ja minä olin lähtenyt viimeisenä aamiaiselle. No, ehkä olin laittanut sen vain huonosti kiinni. Nappasin itselleni summamutikassa kirjan ja aloin lukemaan sitä. Olin lukenut jo muutaman tunnin ja minulla ei ollut nälkä, joten jätin illallisen välistä. Vaihdoin yöpuvun ja aloin nukkumaan.

Heräsin herätyskelloni sointiin. Oli pimeä ja minua nukutti vaikka menin jo kahdeksalta nukkumaan. Kello oli seitsemän, joten tein aamutoimet ja lähdin pois huoneesta. Huonetoverini nukkuivat vielä. Menin ruokalaan, mutta siellä ei ollut ketään. Outoa. Lähdin kohti ensimmäisen tunnin luokkaani. Käytävillä ei ollut ristinsielua, joka ei ollut tavallista. Vilkaisin käytävän kelloa ja melkein sain sydärin. Kello oli vasta puoli viisi. Siksi en siis nähnyt Nancya! Hän oli tietenkin käynyt sorkkimassa herätyskelloani ja jättänyt oven raolleen. Ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun kuulin askelia. Käännyin nurkan taa ja piilouduin jonkun hyllyn taakse. Ehdin juuri ennen kuin vahtimestari valaisi taskulamppunsa kanssa käytävää vahtimestari meni tutkimaan jotain luokkaa, joten lähdin hiipimään kohti omaa huonettani.

Lysähdin sängylleni ja purin ärtymystäni mahdollisimman rauhallisella tavalla. Hengittämällä syvään ja ajattelemalla. Selvästikin se tyttö yritti saada minut ongelmiin. Tuskin tulisin hänen kanssaan toimeen, joten minun kannattaisi vain yrittää olla kiinnittämättä häneen mitään huomiota. Kello oli vasta kuusi, joten päätin jatkaa lukemista siitä mihin olin eilen illalla jäänyt.

Kello oli nyt oikeasti seitsemän ja se tarkoitti sitä, että lähtisin nyt aamiaiselle. Ruokana oli pekonia, paistettuja kananmunia ja muuta sellaista. Söin nopeasti ja minulla oli kymmenisen minuuttia ennen tunnin alkua, joten päätin lähteä odottamaan tunnin alkua.

Olin jo melkein luokan edessä, kun Nancy tuli eteeni. Senhän nyt saattoi arvatakin. "Oliko hauska temppukin?" kysyin terävästi. "Mitä ihmettä!? Sinähän aina kiusaat minua ja haukut. Eilenkin lukitsit minut sinne komeroon ja nauroit mulle!" Nancy huudahti. Pahaksi onnekseni joku opettaja käveli vierestämme juuri silloin ja otti meidät puhutteluun. "Noniin, mitä tuo äskeinen oli?" hän kysyi. "Sandra lukitsi mut eilen komeroon ja nauro mulle!" Nancy ilmoitti opettajalle. "No, miten on Sandra?" "Tuo ei ole totta!" huudahdin. "Vaan?"opettaja kysyi. "Nancy teki tuon kaiken mulle!" minua alkoi toden teolla ärsyttämään. Nancy kyllä osasi valehdella! Se tyttö oli umpikiero. "Minä en tiedä mitä tässä on tapahtunut, joten en tee tällä kertaa mitään, mutta ensi kerralla ette pääse näin helpolla" opettaja varoitti. Lähdimme pois luokasta Nancyn kanssa.

"Miks sä aloit valehtelemaan!?" huudahdin Nancylle. "Ei mua kuiteskaan saada kiinni, joten ihan sama", Nancy sanoi. "Kyllä sä tästä varmasti jäät joskus kiinni", totesin hänelle. "Ei kuules kannata alkaa kapinoimaan. Mä voin murskata sut yhtä helposti kuin tän marjan", Nancy sihahti minulle ja nappasi marjan taskustaan. Hän puristi sitä ja kaikki mehut lensivät valkoisen kauluspaidan päälle. "Ihmeen käärme", mutisin ja lähdin huoneeseeni putsaamaan paitaani. Nancyn nauru kaikui seinistä ja se ei ollut ystävällistä naurua. "Mistä se edes taikoi sen marjan!?" jupisin yksikseni. Mielialani oli juuri laskenut seitsemästä nollaan.

Vastaus:

Hyvä tarina, olet selvästi parantanut edellisestä :) Aukinaisen oven takia lähdin jo täyttä päätä suunnittelemaan kaiken maailman rikosjuonia...ehkä pitäisi lukea dekkareita hieman vähemmän :D (Onneksi) kyseessä oli kuitenkin vain Nancyn ilkeä pikku pila. Pituutta tarinoistasi voisi löytyä hieman enemmän, nyt tässä oli jotenkin kovin vähän tapahtumia. Kohtauksetkaan eivät etene enää niin nopeasti, varsinkin nuo puheenvuorot lopussa olivat todella hyvät ja sopivat. Hieman oli hämmentynyt Nancyn ja Sandran ensimmäisistä puheenvuoroista, mutta kun selvisi, että Nancy valehtelee, avautuivat ne paremmin. Hyvää työtä, rahaa saat 30$ ja tähtiä 2 :)

- rehtori

Nimi: Honumura Shira

08.07.2015 18:05

”Mitä minä tein ansaitakseni tämän, tai tiedänhän mitä tein, mutta ansaitsinko tämän? Tai tottakai ansaitsin. Ei! En ansaitse, ne ovat pääsemässä pääsi sisään, pidä kiinni, pidä kiinni mielipiteestäsi, älä pelkää eriäviä, näytä niille olevasi oikeassa, todista se! Vaikka eiväthän he sinua kuitenkaan kuuntele”

Aamu oli täysi kaaos, en ollut saanut kunnolla unta koko yönä. Painajaiset olivat taas ajautuneet kamalaksi yöterroriksi ja löysin itseni heräilemästä vartin välein milloin mihinkin kauhukuvaan. Ja kun lopulta sain vaipua uneen joka ei herättänyt minua heti alettuaan, nukuin ylitse herätysten. No olisin ehtinyt ajaoissa tunnille, sillä heräsin kymmenen minuuttia ennen tunnin alkua, mutta hiukset sojottaen joka suuntaan, hieltä haisten ja silmät itkemisestä rähmäisinä, enkä todellakaan aikonut mennä tunnille sen näköisenä. Niinpä: Ensin otin rauhallisen puolen tunnin suihkun, samalla kiroten, ihan vain muodon vuoksi. Sitten söin rauhssa suklaaleivoksen ja join kupillisen appelsiiniteetä. Seuraavaksi oli piilolinssien ja meikin aika. Kun vihdoin hieman päälle tunnin myöhässä astuin huoneen ovesta pihalle, olin pirteämpi, raikkaampi ja ihan siedettävän näköinenkin. Koulupuvusta en kyllä tykännyt en sitten yhtään, kravaatti oli ihan siedettävä, mutta tummanininen ei ollut todellakaan minun värini, lisäksi hame oli liian pitkä minun makuuni. No onneksi pukukoodi salli sentään joitain vapauksia. En ollut ihan varma kummin asu näytti karmeammalta, ilman vai takin kanssa, niinpä annoin ilmaston päättää puolestani. Valkoisia sukkia en suostunut pitämään, ei en suostu, niinpä laitoin söpöt ihonväriset sukkikset, joissa kulki vaakasuoria mustia raitoja. Hiuksiani en myöskään laittaisi kiinni, pidin niistä niinkuin ne olivat, vapaat hieman tupeeratun pörröiset ja kylmän mustat, juuri täydeliset, ei liikaa, eikä liian vähän. Ja sitten oli vielä ne karmivat kengät, syy painajaisiini taisi selvitä, minähän en jalkojani niihin tunkisi! Katsahdin vielä hymähtäen jalkojani, joissa mustat hieman kulahtaneet varsitennarit, vaalean vihreine kengännauhoineen komeilivat. Olin valmis. Huudot opettajalta? Kyllä. Jälki-istuntoa? Luultavasti.

Onneksi opettaja ei suuttunut minulle kauheasti, enhän minä ollutkaan kuin kymmenisen minuuttia myöhässä. En tosin tiennyt saisinko jälki-istuntoa siitä ensimmäisestä tunnista. Toisaalta minua ei vittuakaan kiinnostanut, mutta toisaalta, mitä paremmin käyttäytyisin sitä nopeammin minä luultavasti pääsisin ulos täältä ja myöhästymiset eivät varmasti ainakaan auttaisi siinä. Olin tunnilla elementissäni, laskut ja matemaattiset yhtälöt sekä ongelmat olivat minun alaani. Hypin laskusta toiseen pelaten omaa pientä peliäni. Ennenkuin huomasinkaan tunti oli jo ohitse.

Tämäkin päivä tuntui paljon mukavemmalta kun sain missattua aamun biologian tunnin. Siirryin syventävään kirjallisuuten, pidin opettajasta, pidin tunnista, pidin kirjoittamisesta, olin oikeastaan todella hyvällä tuulella. En sentään hymyillyt, se nyt olisi jo ollut seitsemäsihme, herran jestas. Ja vaikka viihdyin tunnilla, tiesin silti etten kuulunut kouluun, sen takia olin alunperinkin lopettanut. Osasin laskea, osasin englantia tarpeeksi hyvin pelatakseni videopelejä, eikä kirjoittaminen ja lukeminenkaan tuottaneet minkäänlaisia ongelmia, eli osasin tarpeeksi. Ei minusta kuitenkaan mitään lakimiestä tulisi, ei varmaan edes kunnon kansalaista. En voinut kuin hymähtää ajatukselle. Minäkö tekemässä jotain tylsää toimistotyötä, istumassa tylsän harmaassa toimistossa, saman värinen jakkupuku päällä, mustissa avokkaissa, hiukset siistillä nutturalla ja kakkulat päässä, lukien paperia toisensa perään, vastaamassa puhelimeen ja/tai keittämässä kahvia muille. Ei minusta ollut sellaiseen, eikä tulisi koskaan olemaankaan, vaikka ne sosiaalitantat kuinka sitä toivoisivat ja niin luulisivat. Olin valani vannonut, enkä aikonut rikkoa sitä. Olisin ja työskentelisin Oliverin nimen alla loppuelämäni, sinne minä kuuluin, siellä minä pärjäsin, siellä tunsin oloni hyväksytyksi. Yoru oli perheeni, olin osa sitä ja se oli osa minua, eikä sitä pystyisi kukaan minusta poistamaan, voi kun hekin tajuaisivat sen. Toisaalta elämän oli tapana heitellä meitä mitä kummallisimpiin suuntiin, enhän minä muuten olisi täällä, mutta toivoin tulevaisuuteni pysyvän Yorussa ja Yorun tulevaisuudessni, sillä mitään muuta minulla ei ollut.

Loppu tunnista taisin jo nukkua silmät auki, en ole itsekkään ihan varma, mutta siitä olen etten kyllä kuunnellut sanaakaan. Jos tämä jatkuisi, niin nukahtaisin varmaan joukkueharjoituksissa kesken esteen.

Lounaalla päätin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni ja syödä lautaseni loppuun. Ruoka oli hyvää, mutta jotenkin rakenteeltaan outoa, jonka takia puolivälissä teki mieli laskea haarukka ja antaa olla.

Oppituntien päätyttyä kiirehdin huoneeseeni, vaihdoin kevyempää päälle ja lysähdin peiton alle. Eipä kuitenkaan aikaakaan kun jo heräsin hengästyneen hikisenä. Luovutin ja nousin sängystä. Päätin että soittaisin psykologilleni illalla. Minulla olisi vielä reilut kaksi tuntia ennen joukkueharjoituksia, salille en voisi mennä sillä sitten ainakin nukahtaisin hevosen selkään. Ovi aukesi ja käkkäräpäinen tyttö astui sisään. En ollut vaivautunut opettelemaan nimiä, en edes kysymään, niinpä toinen oli käkkäräpää ja toinen tuppisuu. Kummastakaan en ollut erityisen kiinnostunut, etenkään siitä käkkäräpäästä, hänessä oli jotain joka häiritsi minua. Mutta sellaisten asioiden etsiminen ihmisistä oli ajan mukana kasvanut kiinni minuun. Arvion ihmisiä kokoajan, kuka voisi olla uhka, kuka saattaisi yllättää. Auttamatta tutustuin pienimpäänkin yksityiskohtaan ja olin kokoajan varuillani. Varoin tekemisiäni, sanomisiani, kaikkea mikä voisi paljastaa liikaa, välttelin tilanteita jotka vaikkuttivat tunteisiini. Pokerinaamalla piti pelata kokoajan, mitä vähemmän ihmiset tietävät ja mitä kauempana he pysyvät, sitä turvallisempaa se olisi kaikille. ”Ystävät ovat heikkoutesi” vanha jengi sanonta joka piti paikkansa. Voisin itse vielä lisätä että viholliset ovat vahvuutesi. Se ei ehkä aluksi tekisi järkeä, mutta kun sitä tarkemmin miettii, niin jos sinulla ei ole ystäviä, eikä vihollisia, niin ketä sinulla on? Jos sinulla on ystäviä ja hankit vihollisia, tulee ystävistäsi heikko kohta, mutta jos sinulla on ystävien sijaan paljon vihollisia, haluat taistella vain siksi ettet halua antaa heille periksi, eli silloin viholliset pitävät sinut hengissä. Niin minä sen ainakin tunsin.

Pian tyttö lähti huoneesta, enpä minä kuitenkaan kauaa ehtinyt yksin olla kun jo seuraava saapui. Tämä tyttö oli paljon siedettävämmän oloinen, eikä välillämme oleva hiljaisuus ollut kovinkaan kiusallinen. Toisen tytön seurassa tunsin oloni jännittyneeksi, vaikka hän kohtelikin minua kuin ilmaa. Nyt uskaltauduin kaivamaan itselleni mansikkasuklaakarkkilaatikon. Päätin kohteliaisuudesta tarjota tytölle. ”haluut sä?” kysyin ja ojensin pakettia kohti tyttöä. Tyttö pudisti päätään. ”okei” sanoin hymyillen pienesti ja vedin paketin takaisin. Huomasin kuinka tytön olemus rentoutui hieman tämän jälkeen. Oliko rento sitä mitä halusin, sitä en osannut ihan varmaksi sanoa.

Puoli kuuden aikaan lähdin suuntaamaan talleja kohti. Ratsastushousuja minulla ei vielä ollut niinpä vetäisin jalkaani mustat legginsit ja jalkoihini mustat matalakorkoiset nilkkurit. Kävelymatka vei osan ajastaan, mutta pian olin jo tallilla. Kävelin pitkin käytävää keskittyen johonkin aivan muuhun kuin mihin olisi pitänyt, niinpä löysin itseni pyllyltäni. Olin juuri törmännyt johonkuhun. ”Anteeksi!” tyttö hihkaisi, nousi takaisin seisomaan ja poimi satulan maasta – englantilainen, kuulin heti äänestä - ”Eeihh! Se oli minun vika, kun en katonut eteenpäin” sanoin kohteliaisuudeksi – no kylläpä mä nyt olen kohteliaalla päällä tänään – onko normaalia että olin enemmän huolissani satulan kunnosta? ”Ei sillä väliä kuka törmäsi” tyttö hymähti, samalla siirtäen satulan toiselle kädelleen. Ja siellä minä pölvästinä istuskelin lattialla. ”mä olen muuten Nora” tyttö jatkoi ja tarjoutui auttamaan minut ylös. Katsoin hetken ojennettua kättä ja arvioin riskejäni. En halunnut vaikuttaa koppavalta, mutten myöskään halunnut tutustua kehenkään ja jos nyt ottaisin avun vastaan pitäisi minun myös kertoa nimeni. Huokaisin syvää mielessäni ja tartuin käteen. ”Shira” totesin nimeni. Pian tajusin kasvoillani näkyvän varautuneisuuden ja vaihdoin pokerilla tunnetta. Käänsin suupieliäni varovasti ylöspäin, en hymyillen, mutta tarpeeksi pehmeästi ettei minusta voinut lukea juuri mitään. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi välillämme, ei älä kysy mitään, nyt vaan sanot heipat ja haet ne varusteet. ”Ootko menossa ratsastaan?” Suuni muodosti sanoja kaikista vastusteluistani huolimatta. ”Jep, mä oon estejoukkueessa” hän sanoi ja katsahti ruunikkoa tammaa, joka asusti Deen viereisessä karsinassa. Nyökkäsin hitaasti: ”Mäki” sanoin nostaen suupieliäni vielä hieman, jo melkein hymyillen. Tyttö hymyili vastaukseksi ja lähti varustamaan hevostaan.

//juu dee joukkue hevoseksi, kirjoitustyyli saaattaa ajoittain muuttua hieman hätäisemmäksi jos aihe ei oikein inspiroi minua joten et ihan vääärässä ole :)

Vastaus:

Sun tarinasi ovat ihan liian hyviä! :D En keksi näistä mitään kommentoitavaa, muuta kuin todella hyvä. Kuvailua on kivasti, ehkä ympäröivästä maailmasta voisi olla hieman enemmän. Shiran tunteet tulevat kuitenkin hyvin esille, ja pidän sitä itse henkilökohtaisesti tärkeämpänä. Minua jäi häiritsemään toiseksi viimeisessä kappaleessa puheenvuorojen alut, koska niissä oli pienet kirjaimet. Viimeisessä kappaleesa ei näin kuitenkaan ollut, joten minun ei tarvinnut repiä hiuksia päästä :D Hyvä kuitenkin oli, ja saat tästä rahaa 35$ ja tähtiä 3 :)

- rehtori

Nimi: Nevaeh

08.07.2015 15:03

Luku 1.
SILMÄPELIÄ
//tarinassa saattaa olla viittauksia seksiin (mahtavaa!), sekä kiroilua//

”Sä et voi olla tosissasi!” kivahdan. Mieleni tekisi heittää tuolini ikkunasta ulos. Tai vanhempani. Mutta pointti on sama.
”Nevaeh, tiedämme, että tämä on melkoinen...sokki, mutta tiedät, ettei Milwaukeen lukio ei ota sinua takaisin”, isäni selittää hitaasti, kuin puhuisi henkisesti jälkeenjäänelle kolmivuotiaalle. Tosiaan, Milwaukeen lukio ei ole ottamassa minua takaisin. Toki se on aivan ymmärrettävää, kun ottaa huomioon kaiken mitä vuoden aikana ehdin siellä tehdä, mutta Wisconsinhan on täynnä hyvätasoisia lukioita, jonne minä voisin mennä. Mutta ei, läettäkää minut vain Australiaan!
”Sanoin jo, että se oli vahinko”, mutisen hiljaa. Isä tuhahtaa. Myönnetäköön, ettei se ollut vahinko. Mikään niistä ei ollut. Paitsi se koripallo, joka osui ikkunaan. Sen piti kaataa kukkaruukkuja. Se oli toisinsanoen ”puolivahinko”. Ristin kädet ja tuijotan isääni tiivisti silmiin. Se ei ole mitenkään mukava tuijotus. Se on ärsyyntynyt, turhautunut, murhanhimoinen tuijotus. Normaalistihan se ei olisi iso juttu, mutta kun ottaa huomioon, miten vanhempani laiminlöivät minua seitsemäntoista vuotta, on melko vaikea uskoa heidän yhtäkkiä muuttuneen. ”Rosalie, auta nyt vähän”, isäni sanoo matalalla, hiljaisella äänellä äidilleni. Niin he puhuvat, kun he selittävät jotain vakavaa minulle tai sisarelleni Lucylle. Tunnen taas oloni ulkopuoliseksi, kun mietin kahta vuotta nuorempaa siskoani. Hän oli haluttu, minä en. Mitä kahdessa vuodessa tapahtui?
Yritän unohtaa moiset ajatukset – en ikinä saa tietää vastauksia niihin.

On aivan tavallista, ettei isäni saa minua vakuuteltua. Ei tälläkään kertaa. Hän ärsyyntyy, ja häipyy. Jään istumaan äitiäni vastapäätä. En tiedä, miten ikinä opin kutsumaan häntä äidiksi. Hän on minulle sukua, mutta hän ei ole tehnyt mitään hyväkseni. Miksi siis kutsun häntä äidiksi, enkä Rosalieksi?
”Nevaeh, kuule...Tiedän, etten ole kohdellut sinua kuten olisi pitänyt. Olin vain vihainen, turhautunut ja peloissani. En halunnut uskoa, että sain lapsen. Mutta toivon todella, että osaisit ymmärtää asian. En tuomitse sinua, vaikket ymmärtäisikään. Sinulla on oikeus olla vihainen. Toivon, ettet anna sen häiritä elämääsi.” Äiti vaikenee hetkeksi, mutta jatkaa pian sen jälkeen. ”Olet upea ihminen, tiedät sen itsekin. Sinulla on vielä pitkä, hyvä tulevaisuus edessä. Pyydän sinua hyväksymään sen, että lähdet Australiaan opiskelemaan. Ateljé on huippukoulu, eikä sinun saamisesi sinne ollut kovinkaan helppoa...Olen valmis tekemään hyvin paljon vuoksesi. Toivon, että osaisit arvostaa sitä”
Sisimmässäni toivon, että osaisin ymmärtää. Että voisin ymmärtää. Tiedän, ettei äiti tehnyt sitä tarkoituksella. Hän välittää minusta, hyvin paljon. Minulla on oikeus olla vihainen, mutta miksi olen? Siksi, että pilasin 16-vuotiaan äitini elämän? Äidilläkin oli oikeus olla vihainen. Ja hän oli. Silti tuntuu todella väärältä olla vihainen hänelle.
”Nevaeh, kuule. Varasin sinulle paikan Ateljéen ratsastusjoukkueisiin. Sinähän rakastat hevosia?” äitini sanoo hiljaa. Nyökkään vähäeleisesti.
”Niin muistelinkin”, äiti sanoo hiukan apeasti.
Se tuntuu syvällä – hän muisti? Hän muisti jotakin monien vuosien takaa. Ja yhtäkkiä Ateljé ei kuulostakaan vankilalta.

//PIKKU AIKAHYPPY SEURAAVAAN AAMUUN //

Tarkistan ties kuinka monennen kerran, että kaikki tarpeellinen on mukana. Viime iltana jokin sisälläni räsähti rikki, ja suostuin – en kuitenkaan todellakaan isän ansiosta – lähtemään Ateljéehen. Varsinkin, kun sain tietää, että saan valita vakiohevoseni itse.
En tiedä, mitä ajatella. Seitsemäntoista vuotta olen yrittänyt pitää yllä kylmää, välinpitämätöntä ja ilkeää persoonaa, mutta sitten äitini muistaa jotain ties kuinka monen vuoden takaa ja suostun lähtemään Australiaan. Mutta en näe syytä, miksi en lähtisi. Haluan pois kotoa, haluan olla yksin. Haluan matkustaa. Täydellistä!
En ole enää pikkulapsi, mutta myönnettäköön, että olen hyvin hermostunut. Olen matkustanut monesti yksin, mutta totta kai uusi koulu jännittää hiukan. Vaikka enhän minä välitä, mitä muut ajattelevat minusta. Ystävistä ei kuitenkaan olisi haittaakaan.
Kun äitini pian huutaa, että nyt lähdetään, olen salamana alakerrassa. Meinaan kaatua portaissa, mutta syytän siitä portaiden liukkautta. Ne portaat ovat aina olleet todella liukkaat. Muistan, kun muutimme tänne minun täytettyäni kymmenen vuotta. Kaatuilin portaissa ties kuinka paljon. Ja Lucy vielä enemmän.
Samassa hätkähdän taas hereille, ja huomaan Lucyn seisovan suoraan naamani edessä. Hän huomaa varoittavan ilmeeni, ja astuu salamana taaksepäin edestäni. Välillä jopa säälin häntä – ei hän ansaitse tällaista kohtelua. Tai ehkä ansaitsee, mutta kadun sitä, etten ole tutustunut sisareeni juurikaan ollenkaan. En tiedä hänestä juuri mitään. Hän taitaa olla onnellinen päästessään minusta eroon. En kyllä ihmettelisi sitä. Vanhempanikin varmaan ilahtuvat, kun suostuin häipymään ties kuinka monen tuhannen kilometrin päähän.

Autossa on hiukan kiusallinen tunnelma, kun istun äidin vieressä etupenkillä. Lucy halusi väkisinkin tulla mukaan, mutta isä jäi suosiolla kotiin. Enkä ihmettele.
Naputtelen kojelautaa kärsimättömänä. Vaikka olen hyvin innoissani, en ala pikkulasten tyyliseksi, ”milloin ollaan perillä?”-valittajaksi. Mieleeni palaa jälleen kerran yksi muistikuva lapsuudestani – olimme eräänä kesänä matkalla Tanskaan, tarkemmin sanottuna Kööpenhaminaan. Olin silloin kymmenen vuotta vanha, ja Lucy kahdeksan. Olimme menossa Lego Landiaan, ja minä ja Lucy riitelimme jatkuvasti takapenkillä. Pääosin siitä, onko koko paikka tehty Legoista vai ei. Uskokaa tai älkää – minä olin Legojen puolella!

Yllättävän pian saavumme lentokentälle. Toivoin, että äiti ja Lucy jättäisivät minut siihen, mutta he seuraavatkin minua sisälle, melko pitkällekin itse asiassa. Lentokenttä on täynnä ihmisiä, ja aluksi luulen pystyväni eksyttää heidät, mutta he seuraavat minua kuin hai laivaa.
”Jääkää tähän. Kiitos, ja näkemiin”, murahdan matalasti, ja melko hiljaisesti. En ole ikinä tykännyt puhua lentokentillä, kaupassa tai muuallakaan tällaisessa paikassa, jotta en aiheuttaisi kohtausta. Luojan kiitos, kukaan ei näytä välittävän.
”Tahdomme sanoa sinulle hyvästit”, äiti alkaa inttää vastaan.
”Joo, vuodeksi. Voitte ihan hyvin tehdä sen tässä ja nyt.”
Äitini huokaisee. Sovimme illalla, että he eivät tule käymään, ellei kukaan anna mitään syytä siihen. Ei yllätysvierailuita. En tahdo kenenkään näkevän vanhempiani. En tahdo itsekään nähdä vanhempani.
”Selvä. Näkemiin, meidän tulee ikävä sinua. Voisitko soittaa, kun pääset perille?” äiti hymyilee jopa apeasti, ja halaa minua pikaisesti. Lucy tyyntyy vain hymyilemaan arasti ja heiluttelemaan kättään hiukan. Nyökkäsin ensin äidille, ja sitten myös Lucylle, kuin kertoakseni, että vähäeleinen reaktio oli oikein sopiva valinta. Pian sen jälkeen äitin ja Lucy lähtivät kävelemään poispäin. Kun olin sataprosenttisen varma, että he olivat jo autolla, lähdin ihmisiä väistellen kävelemään kohti konettani.

Koneessa kulutan aikaani oikeastaan nukkumalla ja räpläämällä kännykkääni. Vieressäni ei istu ketään, joten sain olla melko vapaasti omalla rivilläni. Seuraavan penkin selkänojassa olevassa pienessä, kulmikkaassa televisiossa ei ole muuta kuin surkealaatuisia, ainakin 100-vuotiaita elokuvia, joiden värit ja äänentoisto ovat pahasti vinksallaan. Höskästä löytyi kuitenkin pari koukuttavaa peliä, Tetris ja Hirsipuu, joita pelasin myös.
Ehkä noin puolessa välissä lentoa siististi pukeutunut, hiukan ylimeikattu vaalea nainen tuo eteeni jonkinmoisen lautasasetelman. Rytätyn, ärsyttävästi rapisevan folion (onks se folio?) alta paljastuu aina yhtä ällöttävää lentokoneruokaa. Mieleni tekisi huuhtoa koko ateria vessanpöntöstä alas, mutta tyydyn vain huikkaamaan ylipyntätylle lentoemännälle, ettei minulle ole juuri nyt nälkä, mutta voisin kyllä juoda jotain. Hiukan paheksuva ilme kasvoillaan hän nappaa ruoan edestäni ja antaa minulle lasillisen vettä sekä pullon Coca Colaa.
”Kiitos!” huikkaan ylipirteällä äänellä, ihan vain ärsyttääkseni tuota naista. Minulla on hiukan paha tapa härnätä julkisten paikkojen henkilökuntaa leikkimällä pirteää, naiivia pikkulikkaa.
Kun olen juonut suunnilleen puolet Coca Colasta ja pelannut jonkin aikaa Tetristä, alkaa oloni olla todella väsynyt. Yritän etsiä mahdollisimman mukavaa asentoa – ihan mukavaahan ei lentokoneissa voi saada – ja suljen silmäni nukahtaakseni.

Jokin tai joku tökkii minua pitkällä aikavälillä olkapäähän. Aluksi yritän kestää sen, ja kääntää kylkeä, mutta tökkäyksien vahvistuessa minun on pakko avata silmät ja kiljahtaa: ”Mitä hemmettiä sä tahdot?”
Kun käännän päätäni tökkijän suuntaan, näen taas sen ylimeikatun blondin, joka seisoo vieressäni typerä virne kasvoillaan.
”Olit rauhallisempi, kun nukuit...olen pahoillani, että herätin sinut, neiti...”, blondi aloittaa ja jää odottamaan, että kerron sukunimeni. Eivätkö ihmiset voi puhutella toisiaan sanomatta ”neiti pölöpölö” tai ”herra mikälie”?
Hymyilen hiukan ylimielisesti. ”Garcia”
”Niin, neiti Garcia. Mutta lentokone laskeutui vartti sitten, ja muut lähtivät jo”, nainen – joka ei kumma kyllä ole vieläkään esitellyt itseään – selittää.
”Jaa. Mitä sitten?” kysyn, vaikka tiedänkin tarkalleen, että minunkin pitäisi varmaan vähitellen painua jonnekin kuuseen.
”No, tuota...Teidän pitäisi lähteä”, nainen mutisee hiljaa. Hän on jostain syystä alkanut näyttää enemmän halvalta huoralta kuin lentoemännältä, enkä voi vastustaa kiusausta, vaan sanon: ”Ai, joo. Anteeksi, aloin vain miettiä, että näytät erittäin paljon halvalta huoralta. Mutta, sehän ei voi olla mahdollista! Tarkoitan vain, että mikäli huora käyttää noin paljon meikkiä päivässä, hänen tulee tienata paljon ostaakseen lisää meikkiä, eikö?”
Naisen kauhistunut ilme on kaiken arvoinen. Hymyilen kuin olisin voittanut lotossa. Pakko myöntää, että osaan ärsyttää ihmisiä.
”Ole hyvä, ja poistu”, nainen ärähtää. Ja minä poistun, omahyväisesti hymyillen.

Myönnettäköön, etten ole kuunnellut maantiedon tunneilla. En ole kyllä kuunnellut millään tunneilla, mutta se ei nyt ihan liity asiaan.
Toki tiesin, että Australian ilmasto olisi erilainen, mutta kun olen saanut matkalaukkuni ja päässyt ulos hyvin ilmastoidusta lentokentän rakennus-höskästä, järkytyn, miten viileä ulkona ei. Ei tietenkään kylmä, mutta Milwaukeeseen verrattuna – jaiks! Onnekseni tajusin pakata mukaan vaatteita myös viileämpien ilmojen varalle. Kieltämättä ajatus siitä, että käyttäisin takkia Australiassa, kun Milwaukeessa olisin pärjännyt vallan hyvin alastikin – vaikka olisin joutunut poliisin puheille, mikäli olisin juossut ilkosillani pitkin katuja – on todella typerä.
Vaikka ei sillä, että takin käyttäminen olisikaan typerää, sillä oikeastihan mikäli takkeja ei olisi keksitty, ei ihmiskunta varmaan pystyisi oleskelemaan ulkona pakkassäällä. Ja taas eksyttiin aiheesta!
Seison tien poskessa päälläni vain tiukat farkut ja ohut, valkea t-paita. Ei minulla ole kylmä, en vain tiedä, mitä tehdä. Pitääkö Australiassa soittaa jonnekin hemmetin taksipalveluun, vai voiko ohimenevälle taksille vain huikata, kuten Amerikassa? Avun kysyminen ei olisi pöhkömpi idea, ellen tietäisi saavani siitä ”typerä turisti”-leimaa otsaani. Alan taas muuttua hiukan enemmän ärtyneeksi, ja pelkään, ellen pian keksi jotain, räjähdän. Vaikka sittenhän se ongelma ratkeaisi. Huokaisen syvään. No niin, olen ollut tässä maassa tasan neljäkymmentäkolme minuuttia ja 38 sekuntia, ja ensimmäinen ongelma on jo edessäni.
”Kaipaatko kenties kyytiä jonnekin?”
Käännän päätäni hiukan, ja irvistän, kun näen melko nuorenoloisen miehen nojailevan taksin kylkeä vasten. Voi helvetti, miten ironista, ajattelen, mutta vastaan miehelle myöntävästi.
”Jaa. Minnekäs olet menossa?” kuskini kysyy, kun auttaa minua tunkemaan matkalaukkujani takakonttiin. Samassa tajuan, ettei minulla ole hajuakaan, missä päin Ateljé sijaitsee.
”Öh..tämä on todella noloa, mutta minulla ei ole hajuakaan, missä sisäoppilaitos Ateljé sijaitsee...”, mutisen. Oh my God, how awkward, ajattelen itsekseni.
”No, nuori neiti, teidän onneksenne olen ajanut kyseiseen kouluun varmaankin kymmenkunta oppilasta tämän päivän aikana, joten luulen tietäväni reitin sinne”, mies naurahtaa.
Nyökkään, ja istuudun takapenkille. En todellakaan halua mennä etupenkille. En todellakaan.

Matkalla Ateljéehen keskityn katselemaan maisemia, enkä juttelemaan kuskini kanssa. Hän on oikeastaan yrittänyt aloittaa keskustelua jo monesti, mutta pitänyt sitten suunsa kiinni, kun olen vastannut pariin kysymykseen lyhyesti ”kyllä”, ”ei” tai ”ei kiinnosta”. On todella ärsyttävää, kun kaikki yrittävät aloittaa keskustelua, vaikkeivat ole vielä edes esitelleet itseään!
Huomaan, että Ateljén lähistöllä on melko autiota – peltoja ja metsiä on hehtaaritolkulla, ja jonkinmoinen merikin näkyy löytyvän. Mutta ei taloja. Ahdistun hiukan, kun en tiedä, miten pian olemme perillä. Tahtoisin kysyä, mutten todellakaan tahdo kysyä. Ristiriitaista, eikös?
Melko pian näen Ateljén suuret rakennukset, ja olen aivan ällikällä lyötö. Joo, tiesin, että Ateljé on hieno, mutten arvannut, että se olisi näin hieno paikka! Suuret rakennukset ovat ties kuinka vanhoja, enkä voi olla miettimättä, miten paljon rahaa. Rakennukset ovat melko vaaleita, ja minua alkaa väkisinkin hymyilyttää. Näen sieluni silmin, miten spreijailen typeryyksiä noihin tasaisiin, siisteihin ja valkoisiin seiniin.
Lisäksi kyseisen koulurakennuksen – tai ainakin uskon sen olevan koulurakennus – lähistöllä on pitkähkö rakennus. Uskon, että opilaiden asuntolat sijaitsevat siellä. Olen huojentunut, kun muistan, että nelosluokkalaiset saavat asua yksin. En joudu kestämään mitän helvetin rääpäleitä.

Kun arvon kuskini, joka esitteli viimein itsensä ”herra Acostaksi”, pysäyttää auton karkeasti sanottuna suoraan keskelle Ateljén pihaa, huomaan, että etupiha on täynnä nuoria. Tai oikeastaan he ovat lapsia, eivätkä nuoria. Pelkkiä lapsia. Vaikka pihassa ei ollutkaan puoliakaan Ateljéen oppilaista, varmaan vain kaikki nuorimmat. Järkyttävää kuitenkin, miten nuoria ihmisiä sisäoppilaitokseen tungetaan. Ei sillä, että se minua kiinnostaisi. Tuntuu helpottavalta huomata, ettei ole ainoa lapsi, joka saatetaan heivata toiselle puolelle maapalloa, koska ei jakseta enää kiinnostua hänestä. Hyvin, hyvin helpottavaa!
”Kaipaako neiti apua laukkujen kanssa?” herra Acosta kysyy. Katson häntä toinen kulma kohollaan, ja alan hymyillä ilkeästi.
”Hmm..en. En todellakaan kaipaa apua. Oikein mukavaa kuitenkin, että joillain ihmisillä ei ole muuta elämää kuin auttaa toisia kantamaan pari hassua laukkua suunnilleen kaksikymmentä metriä”, naurahdan. Nappaan laukkuni maasta ja lähdin kävelemään kohti asuntolaa, jättäen hölmistyneen Acostan taksinsa viereen. Seksikkäät tytöt voivat olla ilkeitä, mietiskelen hymyillen.

Minulla on oikeastaan melko hyvä aavistus siitä, mikä rakennuksista on asuntola. Sen pitäisi olla kaksikerroksinen, valkea, laatikkomainen rakennus. Hyvin innostavaa, eikö totta? Mikäs sen mukavampaa, kuin opiskella valkoisessa laatikossa. Sehän on kuin Valkoinen Talo. Paitsi paljon, paljon typerämpi.
Huomaan asuntolan kierreltyäni vähän aikaa Ateljéen pihassa. Aukaisen ärsyttävästi natisevan oven yhdellä, nopealla kädenliikkeellä. En ole aivan varma, missä minun pitäisi asua, mutta muistaakseni se oli alakerrassa...
Joudun kiertämään alakerran läpi viidesti, ennen kuin löydän oman huoneeni. Hyvin äkäisenä työnnän oven lantiollani auki ja heitän laukkuni sisälle. Ehdin purkaa ne myöhemmin, ajattelen. Jään tutkimaan huonetta hetkeksi, ja pakko myöntää, että yllätyn melko positiivisesti huoneesta – olin osannut odottaa jotain paljon kamalampaa.
Huone on yhdelle ihmiselle ihan hyvän kokoinen. Sänky on aivan ikkunan vieressä, ja sängyn vieressä taas on pieni, lampulla varustettu yöpöytä. Ikkuna-seinän vastapäisellä seinällä on jonkinnäköinen kirjoituspöytä, jonka päällä on pieni pöytälamppu. Yhdellä seinällä on kokovartalopeili, ja sen lähellä melko suuri kaappi. Arvelen sen olevan vaatekaappi. Yhdellä seinällä on myös pöytä, ja sen päällä pieni taulutelevisio.
Seinillä on myös pari ilmoitustaulua. En aivan tajua niiden tehtävää – asiat voi liimata seinään – mutta kaipa niistä on hyötyä. Kun olen tutkinut huoneeni läpikotaisin, käyn kurkkaamassa vielä viereisiin huoneisiin. Kuten arvelinkin, ne ovat tyhjiä. Toivon todella, ettei niihin – ainakaan molempiin – tulisi ketään. Viihdyn yksin.

En ole aivan varma, missä juhlasali on, mutta onneksi löydän sinne seuraamalla muutamia muita oppilaita. Tajuan vasta nyt, miten paljon inhoankaan uuteen kouluun tuloa. Minulla ei ole hajuakaan, missä mikäkin paikka on, joten elämä täällä tulee olemaan ainakin näin alkumetreillä vaikeaa. Totta kai loppua kohden suunnitus tässä (paskamaisessa) koulussa tulee olemaan helpompaa. Toivottavasti.
Kun vihdoin pääsen juhlasaliin, huomaan yllätyksekseni, että se on melko tyhjä. Parisenkymmentä oppilasta istuu sikin sokin salissa, joten saan valita paikkani vapaasti. Kävelen salin takaosaan, ja istun tyhjän rivin ensimmäiselle tuolille. Samassa muistan, että saliin piti tulla kello yhdeksitoista. Ja kello on nyt varttia vaille. Lisää ihmisiä ei siis kannata odottaa hetkeen.
Kun oppilaita alkaa viimein virrata saliin, joudun vastustamaan kiusausta, ja annan parin muunkin istua samalle riville kanssani. Ihan viereeni en kuitenkaan päästä ketään, ja irvistän ja sanon ääneti ”painu kuule helvettiin siitä” jokaiselle, joka yrittää istua viereeni. Hymähdän itsekseni – olen ehkä vähän asennevammainen, mutta mitäpä siitä. Kyllähän ehdin työstää asiaa hiukan myöhemminkin.
Yhtäkkiä muistan taas yhden hyvän syyn tulla Ateljéeseen. Hevoset. En ole ollut tekemisissä hevosten kanssa...pitkään aikaan.

Havahdun mietteistäni, kun kuulen jonkun äänen vieressäni. Aluksi en välitä siitä, mutta kun joku tökkäisee minua, tajuan, että minulle puhutaan. Käännän päätäni hivenen, ja näen melko pitkän pojan, jolla on tuhkaisentummat hiukaset, jotka ovat suloisesti sotkussa. Kun poika huomaa katseeni, hän hymyilee.
Voi pojat...se hymy. Joillakin ihmisillä on normaali, tylsä hymy, joka ei kiinnosta ketään. Joillakin taas on suloinen, söpö hymy, joka on samalla aikuismainen ja viettelevä. Sellaisia hymyjä näkee yleensä pojilla, ja juuri sellaisella hymyllä vangitaan katseet ja huumataan tytöt. Kun poika alkaa hymyillä vielä leveämmin, tajuan tuijottavani häntä turhankin tiiviisti, ja käännän katseeni nopeasti muualle.
”Niin, mitä asiaa?” sanon lyhyesti, leikkien, etten juuri tuijottanut häntä himokkaasti.
”Onko sun vieressä vielä tilaa, vai onko se varattu?” poika kysyy, ja nostaa kulmakarvojaan hiukan. Melkein unohdan irvistykseni ja ”painu kuule helvettiin”-huudahdukseni, mutta puolustuksekseni minun on sanottava, että pojalla on hyvin seksikäs ääni.
Tuntuu, kuin olisin rakastunut. Mieleni tekisi painua jonnekin pussailemaan tuon komistuksen kanssa, mutta koska se ei nyt ole mahdollista – ja se olisi melko epäasiallista, kun ottaa huomioon, että hän tuskin tuntee samoin – tyydyn vain haaveilemaan hänestä.
”Kai sä huomaat, että mun irtohius istuu siinä?” kivahdan äkäisesti. En ole varma, olenko vihainen vai sanonko sen leikilläni, mutta poika on sitä mieltä, että molempia. Hän hymyilee, ja istuu vapaalle tuolille, metrin leveän käytävän toiselle puolelle.

Kun rehtori viimein astelee saliin, ja aloittaa puheensa, en jaksa kuunnella. Sen sijaan tuijotan poikaa tarkasti, ja painan mieleeni hänen jokaisen kasvonpiirteensä. Tiedän tuijottavani häntä taaskin turhan tiiviisti, mutten voi kääntää päätäni. Miksi kääntäisinkään? Nähdäkseni turhia jaarittelevan rehtorin? Katselen mielummin poikaa.
Melko pian poikakin kyllästyy rehrotin jaaritteluihin, ja kääntyy katsomaan minua. Säikähdän aluksi, mutta pian jään tuijottamaan häntä. Välillä toinen kääntää katseensa, mutta pääosin tiivis katsekontakstimme säilyy.
Pakko myöntää, että uskon pojankin kiinnostuneen edes vähän minusta. Tai ehkä vähän enemmän...

Kun rehtori on pälpättänyt tarpeeksi, kakkos, kolmos ja nelosluokkalaiset saavat lähteä omille teilleen, kun taas ykkösluokkalaiset joutuvat kestämään vielä kokonaisen esittelykierroksen, ennen kuin pääsevät omiin huoneisiinsa rauhoittumaan, purkamaan tavaroitaan ja miettimään, että miksiköhän helvetissä he joutuivat tänne.
Kun olen noussut seisomaan, huomaan, että poika on kadonnut jonnekin väkijoukkoon. Olen harmissani, sillä hän saattaa olla ihan hyväkin tyyppi. Ja vaikka hän olisi täydellinen idiootti, hän sentään näyttää hyvältä. Ja pakko myöntää, että vaikken mielelläni päästä ketään elämääni, seurustelun aloittaminen ei olisi mikään iso juttu. Kaverini tai seurustelukumppanini eivät ikinä ole päässeet ihan jyvälle siitä, mitä ajattelen. He pääsevät vain raapaisemaan pintaa. Mutta ei enenmpää.

Tönin töykeästi muia ihmisiä tieltäni, kun yritän tavoittaa poikaa. Keskellä käytävää pysähdyn. Mitä minä oikein olen tekemässä? Jahtaan jotain helkkarin poikaa, vaikka minun pitäisi syrjiä kaikkia. Aivan kaikkia. Tai toki minulla on oikeus pitää ihmisistä, joista pidän. Mutta pidänkö hänestä? En. Kyllä. En tiedä.
Pitäminen perustuu sille kuvalle, joka ihmisestä luodaan, kun tutustutaan. Pitäminen ja ystävyys perustuvat kahden ihmisen välillä. Kukaan ei voi olla ystävä toiselle, jos ei tunne tätä. Siksikö tahdon löytää hänet?
En osaa tutustua ihmisiin. Huudan ja puhun töykeästi, ja tiedän sen itsekin. Se on hyvin paha tapa, mutta sellainen minä ole. Ja siksi minulla ei ole ystäviä.
Kysymys onkin, että esitänkö jotakin, koska tahdon ystäviä, vai olenko oma itseni – ilman ystäviä? En tiedä.

Työnnän sellaiset ajatukset mielestäni, ja lähden kävelemään pitkin käytävää. Pistän tarkasti merkille kaiken, mitä näen – ihan vain siksi, jos sattuisin eksymään. Yritän keskittyä etsimiseen, enkä ajatuksiini. Se hoituu hienosti vain katsomalla kaikkea ympärilläni. Taulua, jossa on aivan liikaa värejä, muttei mitään sääntöä, ei mitää logiikkaa. Kukkaruukkuja, joiden kukat on kerätty ulkoa, tai ostettu kukkakaupoista. Lopulta alennun jopa viisivuotiaiden lasten hommiin, ja alan sovittaa askeliani lattialaattoihin. En saa osua viivoille, jalan on osuttava laattaan. On mahduttava sen sisään.
”Hei!” joku huudahtaa. Aluksi jatkan matkaani, mutta pysähdyn, kun tunnistan äänen. No, hän löysi minut, ajattelen ja käännyn hitaasti.
”No heippa vaan sullekin”, murahdan hiukan äkäisenä. Imagoa on pidettävä yllä!
Oikeasti äkäisyyteni johtuu siitä, että huomaan oikean kakkosluokkalaisten parven pojan ympärillä. Mieleni tekisi lyödä itseäni kukkaruukulla päähän, sillä a) en edes tunne poikaa, b) en omista häntä ja c) kukkaruukkuja on vieressäni vaikka miten paljon.
”Suthan mä tunnenkin. Sieltä salista, eikö niin?” poika jatkaa.
”Ai, onpas sulla hyvä muisti. Eihän siitä ole kuin kymmenen minuuttia”, irvistän. Poika katsoo minua tarkasti. Hän tuntuu mittailevan minua katseellaan, kuin miettien, kelpaanko hänelle. ”Sähän on oikeen sähäkkä mimmi”, poika toteaa lopulta. Suuni loksahtaa auki, ja olen melko varma, että sinne mahtuisi koripallo. En todellakaan odottanut mitään sellaista.
”Lucas Coleman”, poika esittäytyy ja työntää kätensä minua kohti.
”Nevaeh Garcia”, sanon, mutten tyrkytä kättäni hänelle. 17-vuotiaat eivät kättele toisiaan. Lucas vetää kätensä pois, muttei näytä yhtään nolostuneelta, kuten moni muu voisi samassa tilanteessa näyttää.
”Kuule, Nevaeh... tulisitko käymään mun huoneessa illalla?” Lucas selittää hiljaisella, matalalla äänellä. Kuuntelen häntä, mutta keskityn hiukan enemmän hänen silmiinsä.
”Hmm... ehkäpä”, vastaan ja hymyilen ensimmäistä kertaa koko päivän aikana.

//Nyt tuli liian pitkä....

Vastaus:

Tosi kiva aloitus, eikä yhtään liian pitkä! Kirjoitustapasi on todella sujuva ja kerrot hyvin asioita. Mukavasti Nevaehinkin tunteet tulevat esille. Muutamia kirjoitusvirheitä löysin, sekä yhden kesken jääneen lauseen. Eivät kuitenkaan haitanneet tarinan kulkua mitenkään merkitsevästi. Lopun kohatukseen Lucasin kanssa olisin ehkä toivonnut hieman enemmän dramatiikkaa, tai siis tuon Nevaehin viimeisen lauseen tilalle kaipasin jotain muuta :D Menihän se näinkin kyllä hyvin, enkä malta odottaa tulevia osia sekä Lucasin versiota! Nevaeh on kyllä kiinnostava hahmo. Rahaa saat tästä 35$ ja tähtiä 3 :)

- rehtori

Nimi: Nora

27.06.2015 10:33

Nousin ylös vuoteestani. Kävelin pimeän huoneen poikki kohti ikkunaa. Vetäsin verhon pois ikkunan edestä. Ikkunan takaa minua tervehti ihana aurinko. Elise vaikeroi sängyssä, koska aurinko paistoi suoraan hänen silmiin.
- Huomenta! sanoin pirteästi.
- Voitko laittaa verhon takaisin ikkunan eteen? Elise kysyi unisesti.
- En. Sinun pitää nousta ensimmäiseen koulu päivääsi, sanoin.

Kävelin vessaan. Pesin vessassa hampaani ja harjasin tukkani. Avasin meikkilaukkuni. Laitoin ohuen mekkivoide pinnan naamaani. Pääsääntöisesti peitin kaikki näppylät ja finnit. Rajasin silmät ja laitoin ohuen kerroksen ripsaria. Tulin vessasta ja avasin kaappin. Otin koulupukuni esille. Katsoin sitä alkuun pikkasen. Valkoinen kauluspaita, punainen kravaatti, jakkutakki ja jakkuhame. Laitoin koulupuvun sängylle. Otin yökkäri paitani päältäni ja laitoin rintaliivit päälleni. Napitin valkoisen kauluspaidan päälleni. Vedin jakkuhameen päälleni ja laitoin jalkaani mustat tennarini. Elise seisoi ovella valmiina lähtemään syömään aamupalaa. Katsoin itseäni peilistä. Pidin hameesta paljon. Se oli oikein mukavan tuntuinen ja ihanan tummansininen. Nostin tukkani sittenkin ylös ponnarille. Elise avasi huoneemme oven ja lähdimme syömään aamupalaamme.

Kävelin ruokalaan. Ruokana oli kaurapuuroa ja leipää. Leivän kanssa oli salaattia, kurkkua, tomaattia, makkara ja vaikka mitä. Otin kuitenkin puuroa ja laitoin puuron päälle hilloa. Otin viellä lasiin appelsiinimehua. Mehu tuoksui ja näytti tuoreelta ja vasta puristetulta. Kävelin pöytään. Elise tuli vastapäätäni. Söimme hiljaa. Uskoin, että meitä molempia jännitti ensimmäinen tunti. Olimme Elisen kanssa vain yhdellä samalla valinnaisella. Kun olimme syönneet kävin viemässä astiat pois ja lähdin kohti ensimmäistä tuntia. Ensimmäisenä minulla oli kuvista. Kävelin kuvisluokkaan. Luokassa ei ollut paljoa ketään viellä. Huomasin Lucaksen. Hän tervehti minua. Tervehdin takaisin ja kävin istumaan takarivin pulpettiin. Kohta luokkaan asteli opettaja. Hän esittäytyi Hollyksi. Pidin hänestä. Ei mitenkään vakava ja ankra. Hän antoi meidän jutella tunnilla kunhan emme huutaisi. Koko loppu päivä meni hyvin ja sain lisää ystäviä. Oikeastaan koko koulupäivä meni nopeasti.

Makasin huoneemme sängyllä. Otin nopeasti pois koulupukuni ja laitoin sen kaappin. Vaihdoin päälleni vanhat ratsastushousuni. Vedin jalkaani kuluneet tallikenkäni ja nappasin sängyltä ruskean kypäräni ja tummansiniset ratsastushanskat. Syöksähdin ovelle ja lähdin kohti talleja. Olin todella myöhässä. Koulujoukkueen tunti alkaisi neljältä. Kun olin pääsyt pois asuntolasta juoksin talleja päin.

Pääsin talleille sopivaan aikaan onneksi. En ehtinyt yhtään tutkia tallia tarkemmin vaan etsin hoitsuni karsinan. Kohta pääsin Lucy karsinan kohdalle. Ruunikko katsoi minua söpöillä silmillään. Laitoin kypäräni lattialle ja avasin karsinan oven. Tamma oli onneksi puhdas. Taputin tammaa ja annoin sen haistella kättäni. Hain satulahuoneesta harjapakin. Harjasin tamman nopeasti. Mahan alta harjatessani tamma meinasi potkaista käteeni. Onnkesi ei osunnut. Puhdistin kaviot nopeasti ja laitoin suojat jalkaan. Tammanen nosteli ärsyttävästi jalkojaan mutta onneksi sain suojat lopulta jalkaan. Vein harjapakin pois ja takaisin tullessani oli minulla koulusatula. Tamma katsoi minua ja satulaa. Nostin satulan selkään. Lucy yritti näykkiä ja melkein onnistukin näykkäsemään minua. Kiristin satulavyön ja hain suitset. Tamma nosti päänsä ylös. Yletin onneksi tamman päähän jonkin verran, että sain sen pään alemmas. Onneksi tamma avasi suunsa hyvin ja laitoinkin vain enää remmit kiinni. Laitoin kypäräni päähän ja hanskat käteen. Otin ruunikkoni karsinasta ja lähdimme kohti kenttää iloisin mielin. Tai no minä ainakin olin iloinen. En tiedä Lucystä.

Talutin Lucyn kentälle kaartoon. Kiristin satulavyön ja laskin jalustimet alas. Ponnistin nahkaiseen satulaan. Säädin jalustimet sopivan pituisiksi. Annoin tammalle pohkeitä ja lähdimme uralle kävelemään. Katsoin ympärilleni. Kenttä oli iso ja mukavasti puut varjostivat sitä. Kentän toisella puolella oli toinen tyttö ratsastamassa hevosella. Hänkin oli näköjään kouluratsastus joukkueessa. Kohta kentän laidalle käveli nainen. Hän esittäytyi neiti Priceksi. Price oli hoikka ja näytti oikein mukavalta. Price kysyi ratsastus tasoistamme. Hetken päästä aloimme ravailla. Teimme isoja ympyröitä j voltteja. Lucy kulki kivasti eteenpäin. Tamma asettui hyvin ja oli ucyn laukka oli todella isoa ja minun oli aluksi vaikea istuia tamman laukkaan. Keskellä vaihdoimme laukan aina vuorotelle oikeaksi tai vasemmaksi. Lucy kuunteli minua hyvin ja teki pienen pukin aina, kun aihdoimme laukkaa. Neiti Price oli todella taitava opettaja. Hän löysi heti meidän viat. Lopulta siirryimme käyntiin ja annoimme pitkät ohjat.

Keräsimme ohjat ja jatkoimme työskentelyä. Teimme välillä pohkeenväistös, avotaivutuksia, sulkutaivutuksia, takaosakäännöksiä ja laukanvaihtoja. Tunti kului nopeasti ja opin uutta. Lucy kulki allani hyvin koko tunnin. Tein leoppoissat loppu ravit, koska seuraavaksi olisi vuorossa este treenit. Pysäytin puuskuttavan tamman ja hyppäsin pois selästä. Nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyön. Otin Lucyn ohjat pois kaulalta ja lähdin taluttamaan tammaa talliin.

Talutin ruunikon karsinaan. Tamma ei ollut viellä paljon hikinen. Minä olin yltäpäältään hiessä. Viellä pitäisi kestää estetunti. Otin tamman selästä pois koulusatulan ja vein sen satulahuoneeseen. Kävelin satulahuoneesta takaisin estepennkin kanssa. Kohta kuului tumps. Tunsin jonkun törmänneen minuun ja nyt makasin maassa estesatula vieressäni. Nousin istumaan ja huomasin, että edessäni istui tyttö. Tytöllä oli mustat hiukset.
- Anteeksi! sanoin ja nousin ylös kokonaan ja poimin satulan maasta.
- Eeihh! Se oli minun vika, kun en katsonun eteen päin, tyttö sanoi.
- Ei sillä väliä kuka törmäsi, hymähdin ja siirsin satulan toiselle kädelleni. - Mä olen muuten Nora, sanoin hymyillen ja tarjouduin kädelläni nostamaan tytön ylös.
- Shira, hän sanoi ja tarttui käteeni.
Nostin Shiran ylös tallin lattialta. Tyttö oli todella varautunut ja katseessa oli ehkä hitusen pelkoa. Tytön mieliala vaihtui kyllä todella nopeasti etten ollut varma.
- Ootko menossa ratsastaa? Shira kysyi.
- Jep, mä oon estejoukkueessa, vastasin ja katsoin Lucyä.
Tyttö nyökkäsi: - Mäki oon estejoukkueessa.
Hymyilin Shiralle ja lähdin laittamaan satulan Lucylle. Lucy taas yritti näykkästä minua ja varsinkin satulaa. Kiristin vyön ja tamma olikin taas kiltti ja rauhallinen.
- Senkin pikku piru, naurahdin tammalle.
Vastapäätä karsinassa oli Shira hoitamassa ruunikkoa hevosta. Ruunikko poveria, ajattelin. Kotona tallilla jossa kävin ennen kuin tulin tänne, keksimme kaverini kanssa ryhmiä aina ennen tunnin alkua. Esimerkiksi poni päivä, ruunikot, hepat ja monia muita. Shira katsasti minuun ja käänsin katseeni pois. Olin tujottanut koko ajan häntä ja hänen ratsuaan. Talutin ruunkikkoni ulos auringon paisteeseen. Tamma puhkui enerkiaa ja käveli todella reippaasti vierelläni.

Laitoin tamman kaartoon kentän keskelle. Kiristin vyön ja laskin jalustimet. Ponnistin tamman selkään. Jouduin lyhentämään jalustimia parilla reijällä, koska minua ennen ratsastunu oli joku pitkä ukkeli. Hipaisin pohkeillani tamman kylkiä. Ruunikko hypähti eteen päin ja minä melkein lensin selästä. Ihan kuin tamma oli perillä mitä tehdään, koska se käveli niin reippaasti. Kentälle kohta tuli Shira ja hänen takanaan sama tyttö, joka oli ollut koulutunnilla. Kohta puoliin heidän perästään kävelin mies. Hän esittäytyi herra Greeniksi. Greenin kasvoja ei voinut oikein lukea ollenkaan. Green oli varmaan aika vaativa, koska kasvoista ei voinut lukea yhtään mitään. Kohta nostime ravin ja teimme itsenäisiä alku verkkoja. Lucy oli todella vaihdikkaalla päällä ja sainkin monta kertaa hidastaa kunnolla ettei tamma lähtisi laukkaamaan. Lucy innoistui viellä lisää, kun huomasin esteitä mitä Green kasaili. Oli siinä minulla pidättämistä. Otin yhden vähän kovemmän hidastuksen ja tamma päättikin pukittaa. Pyörin tamman kanssa paljon ympyröillä. Kohta aloimme tulemaan ravipuomeja. Puomeja oli peräkkäin kolme. Käänsin tamman puomeille ja ruunikko päättikin hypätä puomien yli. Green huomautti minulle pidätyksistä ja seuraavalla keralla Lucy tuli paremmin. Pikku hiljaa tamma alkoi kuunella minua taas eikä paahtanut. Lopulta aloimme hyppäämään ja tulimme pienen radan. Lucy kuunteli minua hyvin ja suoritimme radan ainakin Greenin mielestä aikas hyvin. Lopulta tulimme paljon erinlaisia ratoja ja kerroimme tasojamme. Tunnin lopussa hyppäsin Lucyn kanssa noin 120cm radan. Tamma kuunteli minua paremmin korkealla radalla, kuin pienillä. Tein Lucyn kanssa rennot loppu ravit. Green tarkaili meitä viellä loppu ravien aikana hetken. Lopulta hän lähti. Siirsin Lucyn käyntiin ja hyppäsin pois selästä. Löysäsin vyön ja nostin jalustimet ylös. Lähdin viemään tammaa takaisn talliin.

Nälkä kurni mahassani, kun purin tammalta varusteet pois. Lopulta kun olin saanut varusteet pois vein tammasen pesarille. Avasin hanan ja letkusta tuli viileää vettä. Aloin pestä tammalta hikiä pois. Lucy tykkäsi pesemisestä. Lopuksi kuivasin tamman hikiviilalla ja vein tarhaan. Lucy katsoi minua tarhasta. Hymyilin tammalle ja lähdin takaisin talliin. Harjasin tamman suojat ja laitoinne harjapakkin. Lopulta lähdin takaisin asuntolaan.

Asuntolassa riisuin ratsastus varusteet pois ja möngin suihkuun. Onneksi viileä vesi herätti minut. Laitoin jotkut sortsit ja toppin päälleni. Lösähdin sänkyyni ja aloin selata puhelimellani ties mitä.

Olin kai nukahtanut, koska hetken päästä heräsin siihen, kun joku tökki minua selkään.
- Ajattelitsa tulla syömään iltapalaa? Elise kysyi.
- Todellakin! huudahdin ja ryntäsin ulos huoneesta. Juoksin ulos asti kunnes tajusin ettei minulla ollut kenkiä. Menin sisälle ja Elise tulikin rappuset alas kantaen tennareitäni. Nappasin tennarit hänen kädestä ja laitoin ne jalkaan. Lopulta lähdimme syömään iltapalaa.

Ladoin ruokalassa ruokaa ties mitä. Hotkin ruuan kiireesti. Elise katsoi minua oudosti mutta ei kysellyt mitään. Lopulta olin kylläinen ja nojasin penkkin. Elise söi leivänsä loppuun ja lähdimme ruokalasta.

Asuntolassa hyppäsin suoraan sänkyyni enkä jaksanut vaihtaa mitään vaateita pois. Käperryin sänkyyn ja oikeastan nukhdin nopeasti. Unessani voitin mm kisat Lucyn kanssa voittomattomasti.

Vastaus:

Kiva tarina! Tästä pystyi jotenkin jaksottamaan hieman pätkittäin aina virhekohtia. Alussa kerronta oli jotenkin tosi tönkköä, johtui ehkäpä siitä, että kerroit kaikki tekemiset omalla lauseella. Ei siinä mitään haittaakaan tosin ollut, vain pieni tönkkö vaikutelma. Kuvailua kuitenkin oli mukavasti. Joissakin vaiheissa huomasi selkeästi miten kirjoitusvirheet lisääntyivät, olit ehkä kirjoittanut hieman kiireessää? Välillä taas oli pätkiä kun virheitä ei juuri ollut. Muutamia yhdyssanavirheitäkin oli.

Kuvailua oli mukavasti, ja muutamalle kohdalle jopa naurahdin, joka on minulle aika epätavallista :D Mukavaa, että sekoitat muitakin hahmoja tarinoihin mukaan ja olet selvästi tutustunut Ateljéen toimintaan. Tästä pätkästä saat 25$ ja kaksi tähteä :)

- rehtori

Nimi: Honumura Shira

26.06.2015 21:06

// K-15 alastomuutta ja agressiivisia nuudeleita //

”Vaarallinen?! Olinko minä muka vaarallinen? En minä ainakaan tuntenut itseäni kovin vaaralliseksi, mutta olenko kuitenkin? Voiko ihminen todella olla niin väärässä itsestään? Ihminen on eläin, ja eläin kuin eläin on tarpeen vaatiessa vaarallinen, paitsi kastemato, mitä pahaa kastemato voisi tehdä? Mutta olinko minä ihminen, tai siis olinko minä eläin, tai siis olinko minä ihmisenä eläin, olinko todella?”

En malttanut odottaa, olin kuin lapsi jouluaamuna. Innosta piukeana, joka päivä odotin kuinka postiauto tulisi, odotin ja kun se tuli ryntäsin alakertaan toivoen että pakettini tulisi. Samaa tein tänäänkin, istuin ikkunan ääressä toiveikas ilme kasvoillani, istuin ja odotin. Huonetoverini varmaan pitivät minua hulluna, eipä sillä että minä siitä olisin välittänyt. Enkä ollut innoissani vain siitä että saisin lisää tuttua ruokaa, vaan myös siitä mitä saisin ja kuinka paljon. Vaalea pakettiauto kurvasi pihaan ja minä melkein kiljaisin innosta. Hypähdin nopeasti jaloilleni ja ryntäsin ovesta ulos. Juoksin aulaan melkein pakahtuen jännityksestä. Hymyilin, hymyilin jopa luonnottoman paljon ja se tuntui pelottavan muita huoneessa olijoita. Minun teki mieli hyppiä ilmaan ja taputtaa käsiäni yhteen, vaikken ollut edes varma oliko pakettini tuossa autossa. Sitten näin kuinka mies tuli sisään kärryn kanssa. Kärryssä oli iso pahvinen paketti jonka kyljessä luki: ”ruokaa, käsiteltävä varoen”. Tunsin kuinka pieni ilon kiljahdus karkasi kurkustani, nähdessäni sen. Olin melkeinpä varma siitä että tuo paketti olisi minulle. Onneksi se pääsi läpi, sillä australian tullissa ollaan erittäin tarkkoja mitä saa tuoda ja mitä ei. Olin pelännyt ettei pakettini tulisi ehkä koskaan. Miehet nostelivat paketit varovasti pois kärryistä. Menin paketin luo ja katsoin kenelle se oli. Nähdessäni nimeni sen kyljessä kiitin hiljaa jumalaa johon en uskonut ja näytin miehille henkilötodistukseni. Mies pyysi minua allekirjoittamaan, tehtyäni sen nostin paketin varovasti syliini ja lähdin kohti huonettani. Paketti oli paljon isompi ja painavampi kuin olin kuvitellut. Se oli noin metrin korkea ja puolimetriä leveä kumpaankin suuntaan, sekä painoi lähemmäs 20 kiloa. Aherrettyäni tieni takaisin huoneeseeni, vaikkei paketti ollutkaan minulle mitenkään erityisen painava oli siitä vaikea saada kunnon otetta, sain onnekseni huomata että ne kaksi muuta likkaa olivat hävinneet. Iloisesti hyräillen laskin paketin sänkyni viereen ja aloin purkaa sitä. Latoessani tutun pakkauksen toisensa jälkeen, tunsin määrittelemätöntä turvan tunnetta, lukiessani kanjein ja kanoin kirjoitettuja tekstejä niiden kyljistä. Pian eräs nuudelipakkaus kuitenkin kiinnitti huomioni. Pysähdyin hetkeksi ja otin pakkauksen käteeni. Pakkauksen kylkeen oli kiinnitetty lappu jossa luki: ”Koita pitää ne vaatteet päällä tällä kertaa, terveisin Ryota” naurahdin pienelle sisäpiirivitsillemme. Muisto minun ja Ryotan ensitapaamisesta pulpahti mieleeni nostaen kyyneleet silmiini.

~

Olin vasta neljätoista silloin, no neljätoista ja puoli, mutta puolustukseksi työnantajalleni, näytin vanhemmalta ja valehtelin ikäni. Olin käymässä läpi kapinallista vaihettani, halusin kokeilla uusia asioita ja tavoitteenani oli tehdä kaikki mahdolliset virheet, paitsi päätyä raskaaksi, luin ehkä liikaa runoutta sillä tämäkin kumpusi sieltä. Sain töitä bordellista ja kuten jo sanoin olin valehdellut ikäni, he luulivat että olin 18. Toisin kuin kaikki muut työntekijät itse olin täällä vapaasta tahdostani, enkä ollut kenenkään omaisuutta. Minut oli määrätty tarjoilemaan polttariporukalle, alasti. Paikalla tulisi olemaan muutama muukin tarjoilija joten en olisi yksin, lisäksi minulla oli se etu että sain lähteä millon halusin, kukaan ei voisi estää. Kokki ojensi minulle annoksen nuudeleita ja lähdin kävelemään kohti pöytää jossa porukka naisia istui, kyllä naisia, ei nämä paikat olleet vain miehille. Tosin kaikki muut tarjoiliat olivat miehiä, minulla ei ollut mitään hajua miksi minut oli määrätty tänne, mutta oikeastaan ei minua kiinnostanutkaan. Siinä uppoutuessani ajatuksiini, unohdin keskittyä siihen minne olin menossa ja törmäsin johonkuhun. Nuudelilautanen lensi ilmaan, minä kaaduin sen jonkun päälle ja hetkeä myöhemmin ne tulikuumat nuudelit lensivät meidän päälle. Noin 5-10 minuutin ajan minä ja allani makaava mies kiljuimme suoraa huutoa kivusta. Kun polttelu vihdoin lakkasi, päädyin vihdoin katsahtamaan alas ja minua tervehtivät kauniit vaalean vihreät silmät ja pitkät blondit hiukset. ”Ryota, hauska tavata” poika sanoi naurahtaen ja me repesimme kummatkin nauruun. Koska olimme yltä päältä nuudeleissa, saimme lopettaa työvuoron ajoissa ja pääsimme suihkuun. Kaunis alku kauniille ystävyydelle.

~

Purin loputkin paketista ja piilotin ruokia tavaroideni sekaan. Enhän halua että joku varastaa ne. Ylireagointia? Ehkä, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen. Katsahdin kelloa, illallinen alkaisi kohta. Päätin kuitenkin lähteä pihalle seikkailemaan, sillä olin viettänyt viimeiset pari viikkoa joko huoneessani tai salilla. Kaivoin esiteen laukustani ja selailin sitä. Täällähän on kaikkea, eläimiä ja tallitkin. Siitä kun olin viimeksi ollut hevosten seurassa olikin jo hieman aikaa.

~

Olin juuri täyttänyt yksitoista, isä alkoi olla jo aika huonossa kunnossa, mutta silti hän tuli aina kisoihini. Olin juuri siirtynyt metrin luokkiin hevoseni Evólyn kanssa, enkä voi väittää ettei minua jännittänyt. Melkein pissasin housuuni verryttelyn aikana. Valmentajani oli onneksi aivan mahtava ja rohkaisi minua. Siirtyessäni radalle jännitys kuitenkin kasaantui takaisin. Sitten lähtömerkki tuli. Ensimmäinen este meni hirveässä paniikissa, mutta kääntäessäni Evólyn toista estettä kohti, keräsin itseni kasaan ja ratsastin loppuradan suunnitelman mukaisesti.

~

Isä kuoli kaksi viikkoa myöhemmin. Minua ei enää kiinnostanut mikään ja tallille lähtö tuntui turhalta, niinpä myin Evólyn valmentajalleni. Vuosi takaperin olin soittanut hänelle ja kysynyt mitä Evólynille kuuluu, hän kertoi ponin päässeen viettämään ”eläkepäiviään” eräälle siitollalle, antoi hän osoitteenkin, mutten ikinä uskaltautunut käymään siellä. Minun kyllä piti, useampaan otteeseen, mutta joka kerta jänistin.

Astelin pitkin tallikäytävää, lukien nimilappuja ja tutustuen hevosiin. Eräs hevonen kuitenkin varasti huomioni. Se oli pienempi kuin muut. Dance of the Deathpedal. Ihanan karmivalla tavalla omalaatuinen nimi. Olisi ollut tosin sopivampaa jos ruuna olisi ollut musta. Työnsin käteni kalterin välistä hitaasti kohti ruunikkoa, se katsoi hetken kättäni epäröiden, mutta astui lopulta lähemmäs nuuhkaistakseen sitä. Kun hevonen tuntui vihdoin luottavan minuun siirsin käteni sen kaulalle ja rapsutin sitä. Päätin etsiä tallimestarin käsiini, halusin tietää voiko hevosia alkaa hoitamaan.

Siinä minä seisoin toimiston ulkopuolella, olin ilmeisesti juuri liittynyt esteratsastusjoukkueeseen ja aloittanut hoitamaan Deetä. En aina ollut ihan hallinnassa tekemisistäni. Välillä tuntui että heti kun asia liittyi jollain tavalla menneisyyteeni, etenkin jos kyseessä oli isäni, menin ihan maaniseen tilaan ja tein jotain mitä en olisi normaalisti.

// Heposen sivut: deedee.suntuubi.com //

Vastaus:

Todella hyvä tarina taas! Kirjoitustapasi on omalaatuinen ja todella hyvä. Ihanat nuo pikkupätkät aina tarinoiden aluissa. Tykkään myös menneisyyden ripottelusta tarinaan, Shira avautuu niiden myötä paljon paremmin. Mitään korjattavaa en juurikaan löydä. Tosin jossain kohtaa tuntui ihan kuin kirjoitustyyli olisi muuttunut, mutta en sitten tiedä. Voi olla, että aivoni vain tekevät jotain omiaan :D Nyt eivät pilkut pistäneet kertaakaan silmään, niin kuin edellisessä tarinassa. Hyvähyvä! Rahaa saat samat kuin viime kerralla eli 30$ ja tähtiä 3.

Saat lisäksi hevosesta yhden ekstra tähden. Tahdotko ottaa Deen itsellesi ratsuksi esteratsastusjoukkueeseen?

- rehtori

Nimi: Honumura Shira

21.06.2015 17:06

”Mitä te mistään mitään tiedätte, ette te ollu siellä! Kyselette mitä tapahtu mutta kun avaan suuni nii teitä ei kiinnosta puhutte päälle ja ujutatte sanoja mun suuhuni, eikö kukaan kuuntele mun puoltani tarinasta? Ettekö te tajua? Mä olin se uhri”

En tykkää näistä huonejärjestelyistä yhtään. Tuntuu siltä etten voi olla vapaasti se kuka haluan ja tehdä mitä haluan. Kokoajan joku rampaa ovella, tai pitää meteliä tai valittaa puhelimessa jostain täysin turhasta. Ootin puhelua, odotin et Masa soittas, tai Oliver, ehkä parhaassa tapauksessa Ryota, mut kyl mä tiesin et poliisi vahti meijän koko porukkaa, kuunteli varmaan kaikkia meijän puheluitaki, ehkä mä olin vaan vainoharhanen, mutta parempi varoo kun voivotella sitte. Olo oli niin yksinäinen ja hiljanen ilman ketään tuttua kailottamassa vieressä, etenki Ishin puuttuminen näky joka asiassa. Aina kun tein jotain, tai sain jonkun ajatuksen olin kääntymässä taaksepäin ja hihkasemassa Ishille, mut sit muistin et ei se enää pyörinykkää mun kannoissa kokoajan, etenkin sen huomas hiljasuutena, en haluais myöntää mut kaipaan Ishin jatkuvaa pälpätystä.

Pahinta huoneen jakamisessa oli aamuherätykset. Tänäkin aamuna niillä kahella muulla soi herätykset jo seittemältä, kun mä olisin saanu nukkua vielä ysiin asti. Ja koska mun on ihan turha yrittääkkään enää nukkua sen jälkeen kun oon heränny, niin olin päätyny käveleen ympäri huonetta ja juomaan puoli pannullista kahvia. Silti väsytti, vihasin kahvin makua, mut se tuntu auttavan ees jotenki, niinpä kaadoin kupillisen toisensa perään kurkustani alas, kunnes en enää tienny missä oon. Taisin saada jonku kofeiinimyrkytyksen tai jotain en mä tiiä, mahassa ainakin kiertää. Muutenki maha oli herkillä, täysin uusiksi menneen ruokavalion takia.

Mulla olis vielä tunti ennenkun pitäs alkaa laittautua. ”Pitäiskö mun kuitenki soittaa Masalle?” arvoin puhelin kädessä. Painoin nimeä ja puhelu lähti. Nostin puhelimen korvalleni ja jäin pelokkaana odottamaan vastausta. ”Haloo?” Masan ääni kaikui puhelimen kaiuttimista korvaani. ”Hei” sanoin ehkä hieman vaivaantuneesti. ”Olithan se sä! Mites siellä menee? Ootko sopeutunu hyvin?” Masa kysyi iloisesti, enkä voinut kuin hymyillä. ”Ihan hyvin kai, vihaan tätä asuntola järjestelmää, kaipaan kotiin ja opettajat kusipäitä, eli sitä normaalia” naurahdin. ”Mä tiedän ettet tykkää opiskelusta, etkä siitä et sua määräillään, mut koeta kestää, toinen vaihtoehto on sit et meet nuorisovankilaan, lähetin muute lisää ruokaa sulle, pitäs tulla ens viikon alussa” Masa sanoi. ”Juu aion tehä parhaani ja päästä täältä mahdollisimman nopeesti pois. Ja kiitos, palvontaa” sanoin naurahtaen. ”Joo, Ryota haluu vielä puhuu sun kaa” Masa sanoi ja kuulin hänen ojentavan puhelimen. ”Hei Shira!” Kuulin haikeuden Ryotan äänessä. ”Hei, miten teillä menee siellä?” Kysyin yrittäen pysyä pirteänä. ”Sun puutuminen on aiheuttanu pientä häslinkiä järjestyksessä. Toshi joutu eilen Ishin kentällä, oli muuten huvittavan kuulosta ne sen uhkailuyritykset, voin lähettää sen äänitteen sulle jos haluut” Ryota sanoi hieman pirteämmin. ”Joo, oon pahoillani” Sanoin. ”Ei, mä oon pahoillani, se oli kokonaan mun syytä” Ryota sanoi. ”Ei älä, Oliver tappais mut jos antasin sun olla pahoillas siitä, mun työhön kuulu Oliverin suojeleminen ja siinä samalla sun” Sanoin. ”no ilosempaan asiaan, tietäkö koska oot pääsemässä käymään?” Ryota sanoi. ”En mut sit kun pääsen niin oon muutenki varmaan aika tarkassa tarkkailus, mut en tiiä ollenkaa” sanoin.

Puhuttuani vielä Oliverin, Ishin, Toshin ja Eijin kanssa pääsin vihdoin lopettamaan puhelun ja aloitin meikkini kanssa. Jos puhelut olisivat yhtä pitkiä tulevaisuudessa niin puhelin laskuni kasvaisivat taivaisiin. Kohautin nopeasti olkapäitäni. Luodessani tummanpuhuvaa meikkiäni naamalleni, aloin miettiä jutteluani Ishin kanssa ja siinä samassa tunteitani Toshia kohtaan, tai siis tunteita joita ei ole enää olemassa, eihän? Ei, olin ylitse, tämä on vain koti-ikävän sivuvaikutuksia. Olimme ystäviä ei mitään muuta, piste, käsitelty. Olin toivottomasti myöhässä aikataulusta ja tajusin unohtaneeni piilolinssit. Nappasin nopeasti yhden piilolinssi kotelon ja juoksin vessaan. Päätin rikkoa nyt yhtä tärkeimmistä hygienia säännöistä ja laittaa piilolinssit meikit naamassa. Vedin nopeasti alaluomeni alas, katsoin ylös ja ujutin ruskean piilolinssin silmääni. Onneksi olin tehnyt tämän jo niin monta kertaa ettei toimenpiteessä mennyt kuin viisi minuuttia. Heitin kotelon ja piilolinssinesteen laukkuuni, suljin sen ja lähdin juosten kohti luokkaani.

Unohtunut aamupala tuntui vaivaavan vatsaani jo kovasti ensimmäisen tunnin loppupuolella. ”Ole nyt hiljaa, on sitä pahempaakin koettu” kuiskasin tiuskaisten kurnivalle vatsalleni, vierustoverini katsoessa minua kuin hullua. Se tuntui kuitenkin auttavan sillä mahani hiljeni.

Lounaan saapuessa en voinut kuin huokaista helpotuksesta, ja väläytin jopa pienen hymyn poikasen. Korjattua naamani takaisin paikoilleen, avasin oven ruokalaan. Järjestys oli samakuin muinakin päivinä. Iso tyttöjoukko parveili Luken lähellä muuten kaikki situivat hyvinkin erillään eikä isompia ryhmiä ollut ehtinyt vielä muodostua. Luke muistutti hyvin paljon Toshia, ei ulkonäöltään, vaan luonteeltaan, selvä playeri. Seurusteltuani yhden kanssa tunnistin kyllä samanlaiset, itseasiassa enemmänkin säälin Lukea, pelkää hylätyksi tulemista ja peittää sen itsevarmalla, naistenvaihdolla. Otin ruokaa linjastosta ja istuuduin nurkkapöytään joka oli jo vähän niinkuin muodostunut minun omaisuudekseni, jos joku istui siinä, minun ei tarvinnut kuin katsoa ilkeästi niin johan porukka lähti liikkeelle, tykkäsin siitä niin sen pitikin olla. Olin ehkä hieman introverttinen joissan tilanteissa, mutta yleisesti olettaen pidän itseäni enemmän ekstroverttinä, sillä pidin ihmiskontakteista, kunhan ihmiset olivat oikeita. Loppujen lopuksi syömiseni päätyi lähinnä sörkkimiseksi, taas, mutta söin kuitenkin pari siivua leipää ja kyllä minä vähän sitä keittoakin.

// saisinkos läksyä historiasta?

Vastaus:

Taas hyvä tarina :) Tuot mukavasti Shiran tunteita esille ja kuvailua on myös kivasti. Pituuttakin löytyi jo hyvä määrä. Suurempaa kritiikkiä en tästä keksi, tosin yhden kirjoitusvirheen löysin. Sinulla taitaa olla hieman sama ongelma, kuin minulla, että pilkkuja tulee virkkeisiin aina vähän liikaa. Itse näitä olen kovin huono korjailemaan, joten ihan oikeassa en välttämättä ole, mutta monet pilkut pistivät kyllä silmään. Muuten todella hyvä tarina, ja jään odottamaan lisää! Kiinnostaa tietää mitä Shira on tehnyt joutuakseen Ateljéesen. Rahaa saat 30$ ja tähtiä 3.

Läksy: Kerro Australian itsenäistymisestä

- rehtori

Nimi: Samantha Bell

15.06.2015 08:39

1. Ensimmäinen iltapäivä uudessa koulussa

Avasin huoneen oven. Olin vihdoin sisäoppilaitos Ateljeen asuntolassa. Huoneessa oli lisäkseni joku toinen tyttö. En uskaltanut sanoa hänelle mitään, kävelin vain viereisen sängyn luo, ja laitoin tavarani kaappiin. Istuin sängylle, ja otin käsiini kirjan. En kuitenkaan lukenut, vaan ajattelin asioita. Pari viimeistä päivää olivat menneet kuin siivillä. Tai periaatteessa niin olikin, sillä olin tullut Australiaan kotoa Britanniasta lentokoneella. Bussit kun eivät meren yli kulkeneet. Tänään olin päässyt perille, ja aamupäivä oli mennyt uuteen kouluun tutustuessa. Sitten olin etsinyt huonettani puoli tuntia, ja nyt löytänyt sen. Huoneessa asuivat kanssani Rosie Rainbow ja Renee McFrozen. Toinen heistä oli ilmeisesti paikalla. Aloin lukea kirjaa, ja fantasia imaisi minut sisäänsä.

---

Loppu! Olin huomaamattani lukenut koko kirjan kannesta kanteen. Mitäköhän nyt tekisin, mietin. Aloin selailla oppikirjoja, ja vilkuilin samalla lukujäjestystä. Seuraavana päivänä minulla olisi ensimmäiseksi ranskan tunti. Voihkaisin ääneen. En olisi oikeasti halunnut ranskaa oppiaineekseni, mutta äiti oli pakottanut ottamaan. Eikä hän edes ollut oikea äitini, vaan typerä äitipuoli, joka teki minusta Tuhkimon kaltaisen. Tai en minä yhtään muistuttanut Tuhkimoa, tarinani oli vain samanlainen. Havahduin ajatuksistani kännykän piippaamiseen. Viestissä luki näin:
"Arvaappas kuka saa molemmat kanit omakseen! Nyt sinulla ei ole enää lemmikkiä, ja jouduit vielä typerään kouluun. Ja minä sain uusimman IPHONEN! Lällällää!!!!"
Viestin lähettäjä oli typerä pikkusiskoni Millie, joka oli maailman omahyväisin ihminen. Ainakin seitsemänvuotíaaksi. Kirjoitin vastauksen ikivanhalla kännykälläni.
"Mihin sinä Iphonea tarvitset, kun kaverisi hengittävät niskaasi joka kolmas sekunti? Eikä tämä koulu ole typerä, ja jos on, niin oma koulusi on vielä typerämpi!" Lähetin viestin matkaan, vaikka tiesin saavani äitipuolen vihat niskaani. Mutta vähät siitä, nythän olin sisäoppilaitoksessa kaukana kotoa, joten hän ei voisi satuttaa minua mitenkään. Onneksi tämä koulu oli olemassa!

Vastaus:

Tämä oli mukava aloitus, vaikkakin melko lyhyt. Teksti oli kuitenkin sujuvaa ja kuvailua oli mukavasti. Kirjoitustavastasi pidin paljon, joten toivottavasti saat vielä tarinoihin lisää pituutta. Noita kolmea viivaa tuossa keskellä ei välttämättä tarvitse. Toki se oli hyvä merkki vähän pitemmälle aikahypylle. Mitään suurempaa kommenttia en tästä valitettavasti keksi, joten saat 20$ ja 2 tähteä :)

- rehtori

Nimi: Sandra Ahola

14.06.2015 19:55

2. "Voi ei! Taasko hän!?"

Nyt oli siis toinen päiväni Ateljéessa. Porukka oli osoittautunut todella mukavaksi. Lukuunottamatta sitä yhtä tyttöä ja hänen kahta kaveriaan. Mutta ei sen kaltaisista ihmisistä kannata välittää. He ovat mitä ovat.

Asettelin pinniä paremmin hiuksiini. Olin syönyt jo aamiaisen ja nyt olin vessassa. Aamiaisella oli ollut kaurapuuroa, paistettuja munia ja erilaisia hedelmiä. Itse en erityisemmin pitänyt puurosta tai kananmunista, joten olin syönyt vain pari appelsiinia. Vilkaisin kelloa ja huomasin sen olevan varttia vaille yhdeksän. Vilkaisin peilikuvaani vielä kerran ennen kuin kiiruhdin ulos vessasta.

Koko koulu oli yhtä sokkeloa, joten minun täytyi lähteä hieman etuajassa kohti oikeata luokkaa. Kello oli jo kymmentä vaille, mutta olin aivan hukassa. Käytävillä ei edes näkynyt ketään. Harhailin vielä hetken, kunnes kuulin kenkien kopinaa. Nyt voisin kysyä apua.

Yritin olla tutkivani sekavaa infotaulua, jotten näyttäisi aivan typerältä. Vilkaisin sinistä rannekelloani ja huomasin sen näyttävän jo seitsemää vaille tasan. Vielä oli vähän aikaa. Vilkaisin käytävälle katsoakseni kuka pelastajani olisi, mutta leukani meinasi pudota maahan. "Voi ei! Taasko hän!?" tukahdutin huutoni. Se oli se ihmeen hienohelma, jonka oli aikaisemminkin tavannut. Ja se tapaaminen ei ollut lämmin. Nielin kuitenki ylpeyteni, sillä enhän halunnut riitaantua kenenkään kanssa. Olin menossa kysymään tietä kuvaamataidon luokkaan, kun tyttö alkoikin suureksi yllätyksekseni puhua ystävällisesti minulle: "Moi! Mun nimi on Nancy. Nancy Jordan. Kukas sä oot?" Tytön, siis Nancyn käytös oli hieman outoa, mutta vastasin silti: "Minun nimeni on Sandra." En kuitenkaan halunnut kertoa Nancylle sukunimeäni, koska en vielä täysin luottanut häneen täysin. "Voisitko kertoa missä kuvaamataidon luokka on?" kysyin vielä nopeasti. "Voin viedä sinut sinne!" Nancy huudahti ja hymyili leveää tekohymyä. Se ei täysin vakuuttanut minua, mutta eihän minulla ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Nancy johdatti minut harmaalle ovelle ja avasi sen. En ehtinyt vilkaistakaan huonetta, kun Nancy tönäisi minut sisälle ja lukitsi oven takaani. Kuulin enää hänen loittonevan kimeän naurunsa.

Huoneessa oli pimeää ja ahdasta. Löysin valokatkaisimen ja painoin sitä. Paikka oli ilmeisesti jonkin sortin varasto, sillä huoneesta löytyi siivousvälineitä ja muuta sekalaista tavaraa. Lattialla oli myös peilin pala, joten vilkaisin itseäni siitä. Hiukseni olivat menneet hieman sekaisin, mutta se ei ollut suurin huolen aiheeni. Miten pääsisin pois?

Lysähdin istumaan ja katseeni osui peilin kautta vielä hiuksiini. Aamulla kiinnittämäni sininen pinni oli yhä hiuksissani. Nappasin pinnin ja työnsin sen oven lukkoon. Kunpa nyt vain osaisin tiirikoida.

Seitsemännes yritys tuotti vihdoinkin tulosta ja kiiruhdin pois varastosta. Kello oli minuuttia vaille yhdeksän, mutta onneksi näin yhden tytön samalta kurssilta ja lähdin seuraamaan häntä.

Illallinen oli juuri loppunut ja tarjolla oli ollut pinaattikeittoa ja erilaisia leipiä. Olin jo lähdössä kuluttamaan vapaa-aikani huoneessani, kun huomasin Nancyn kävelemässä yhteen suuntaan. Päätin käyttää tilaisuuden hyväksi ja tehdä muutamia asioita hänelle selväksi.

Otin Nancyn kiinni ja sanoin: "Mulla ois sulle vähän asiaa." Tyttö silmäili minua hetken, kuin arvioiden. Sitten hän sanoi pilkallisesti: "Mutta mulla ei oo mitään sulle." Hän kääntyi kannoillaan, mutta huusin silti perään: "Tämä ei jää tähän! Sähän et mua määräile!" Pyöräytin silmiäni ja lähdin kohti omaa huonettani.

Aloin lukemaan, mutta en jaksanut keskittyä tekstiin, joten nappasin violetin päiväkirjani ja aloin raapustaa sinne "vihamiessivua". Laitoin ylös kaiken mitä tiesin tytöstä. Kun olin kirjoittanut kaiken tiedon ulos päästäni, päätin vielä laittaa yhden kohdan sivulle. Siihen tuli lukemaan lempinimi, joksi valikoitui Nirppanokka. Aika kulunut ja tylsä nimi, mutta kuitenkin valitsin sen. Että minä vihasin sitä musta hiuksista ja pystynenäistä tyttöä!

Vastaus:

Toinen tarina jo, ahkeraa! Tässä luvussa oli jo paljon paremmin kuvailua, eikä edennyt aivan niin nopeasti. Luin tarinan jo aikaisemmin eilen, joten vasta tällä toisella lukukerralla tajusin koko juonen kulun. Varastosta pääsemisen jälkeen hyppäsit varmaankin tuntien yli suoraan illalliseen? Tämän kohdan olisi ehkä voinut jotenkin selvemmin ilmaista, koska ensin luulin Sandran viettäneen koko päivän varastossa :D Ilkeää käytöstä Nancylta, ja toivottavasti Sandra ei alennu aivan samanlaiseen käytökseen (ainakaan niin, että opettajat huomaavat). Rahaa saat tästä 25$ ja tähtiä 2 :)

- rehtori

Nimi: Nora

14.06.2015 17:17

Enimmäinen tarina uudessa koulussa!

Astuin ulos autosta. Nostin ison kassini auton takapenkiltä ja kävelin kohti koulua. Astuin sisään ovista. Näin monia tyttöjä ja yhden pojan. Seurasin porukkaa isoon juhlasaliin. Kello lähenteli 11. Istuin alas ja laitoin kassini jalkoihini. Porukkaa tuli aina vain sisään lisää. Lopulta yleisön eteen astui pitkä nainen. Hän esittäytyi rehtoriksi ja puhui todella hyvän puheen. Rehtori lopetti puheen ja minä nousin ylös penkiltä. Kävelin pois juhlasalista ihmis virran mukana kohti Asuntolaa.

Etsin asuntolasta minun huonettani. Löysin huoneeni nopeasti. Koputin oveen. Sisältä kuuluikin ääntä joka kehotti sisään. Avasin oven. Sisällä huoneessa oli ruskeatukkainen tyttö. Hän hymyili minulle samalla kuin viikkasi vaateitaan kaappiin.
- Hei! , sanoin. - Minä olen Nora.
- Moi mä olen Elise. Me ollaan huonetoverit, hän sanoi pirteästi.
Tykkäsin Elisestä nyt jo. Toivottovasti me tullaan juttuun hyvin.
- Jep, vastasin ja laitoin kassini sängylle.
Juttelimme Elisen kanssa ja kerroimme missä olemme. Vahingossa kerroin Eliselle, että isäni on kuollut ja menetin rakkaan hevoseni. Siinä vaiheessä minulta tuli pari kyyneltä. Oli erittäin lähellä etten rupennut itkemään. Kaipasin edelleen isääni. Olin varsinainen isän tyttö. Elise tuli luokkseni ja halasi minua. Pidin tytöstä entisä enemmän, vaikka hän oli minua nuorempi monta vuotta. Kuivasin vähäiset kyyneleenni ja laitoin viimeisiä vaateita kaappiin
- Oho! Meidän pitää mennä syömään!, Elise huudahti.
- Nytkö jo, vastasin.
Ryntäsimme huoneestamme. Juoksimme pitkin koulu käytäviä kunnes tulimme ruokalaan. Onneksi keittääjät ei ole viellä ehtinyt aloittaa esittäytymistä. Kävimme istumaan pöytään. Vastapäätä istui poika. Oikeastaan aikas komea. Kuiskasin siitä Eliselle. Tyttö nyökkäsi vastaukseksi. Poika katsoi minuun päin.
- Hei! Olen Lucas, hän esittäytyi
- Mä oon Nora ja hän on Elise, esittelin itseni ja Elisen.
Juttelimme Lucaksen kanssa ja tulimme todella hyvin juttuun ja heitimme jo läpää. Emme kuitenkaan kauaa pystyynyt juttelemaan, kun keittäjät aloitti esittätymisen. Kuuntelin keittäjiä. Tulisin varmasti pitämään heistä. Haimme ruokaa. Ruokana oli kalaa, papuja, perunoita ja jonkin sortin salaattia. Söin ruokani jutellen Elisen ja Lucaksen kanssa. Ruokailun jälkeen oli luokanvalvojamme keräämässä luokkaamme yhteen. Kun olimme kaikki siinä lähdimme ulos.

Luokkamme oli pieni. Vain viisi oppilasta. Kävimme istumaan leikatulle nurmikolle. Luokanvalvojaksi meille esittäyi Ethan Quinn. Pidin hänestä paljon. Vuorotellen esittelimme itsemme ja kerroimme mistä maasta olimme. Esittelyiden jälkeen aloitimme esittelyleikit. Normaalisti en pidä niistä yhtään, mutta meillä meni kaikki aina ihan pipariksi. Oikeastaan mikään leikki ei mennyt hyvin vaan päädyttiin aina nurmikolle nauramaan. Kohta Ethan Ilmoitti, että voimme lähteä huoneisiimme. Hyvästelin muut luokkalaiset ja lähdin asuntolaa päin.

Avasin huoneemme. Katsoin sänkyäni. Minua houkutteli käydä nukkumään jo, vaikka kello oli vasta vähän yli viisi. Purin loput vaatteeni pois kaapiin. Kaapissa henkarissa oli koulupuku jonka laittaisin päälleni huomenna. Kohta ovi kävi. Elise tuli ja lösähti sänkyyn.
- Herran jesta kun oli rankka päivä, hän sanoi ja laittoi silmät kiinni.
- Jep nii oli, sanoin ja otin kassini taskusta suklaalevyn.
- Suklaata? kysyin.
- Kyllä kiitos, Elise vastasi ja nousi ylös.
Koko loppu ilta juttelimme ja kerroimme juttuja toisillemme. Valvoimme jutellen keski yöhön. Vaihdoin vaatteeni yöpukuun ja kääriydyin todella pehmeään sänkyyn. Elise sammutti valon. Katsoin pimeässä viellä huoneen ympäri. Tästä alkaa uusi elämäni.

Vastaus:

Mukavaa, että Nora sai heti ystäviä! Tarina oli todella mukava, ja juoni ei ollut ihan samanlainen mitä muissa tarinoissa, joka oli kiva. Kirjoitusvirheitä tosin löytyi jonkinverran. Jos itselläsi on niitä vaikea hahmottaa, kannattaa vaikka kirjoittaa Wordilla (jos siihen mahdollisuus) niin virheet hahmottaa paljon paremmin. Myös pelkällä oikoluvulla huomaa useimmat :) Itseäni jäi häiritsemään muutamat lyhyet lauseet, esimerkiksi tämä kohta: "Löysin huoneeni nopeasti. Koputin oveen." Tosin itselläni on paha tapa tehdä liian pitkiä lauseita. Pakko vielä mainita, että luokallanne on myös enemmän kuin viisi oppilasta, he ovat vain mielikuvitusta, eikä heillä ole ketään kirjoittajaa. Mutta eipä tämä juurikaan haitannut itse lukemista. Pakko sanoa, että viimeinen lause oli jostakin syystä aivan paras! :D Rahaa saat tästä 20$ ja tähtiä 2 :)

- rehtori

Nimi: Rosie Rainbow

14.06.2015 12:36

Istuin bussipysäkillä. Bussi saapuisi kolmen minuutin päästä. Tärisin ja vatsassani kihelmöi. Oli kylmä ja satoi, ja olin bussibysäkillä yksin. Muutama auto porahteli ohitseni kovaa vauhtia. Yhtäkkkiä puhelimeni soi. Se pirisi taskussa ja minun oli pakko ottaa se, vaikka sormissani ei ollut paljoa tuntoa ja ne tärisivät.
- Haloo, puhelimessa Rosie, vastasin puhelimeen.
- No hei kultaseni, vatsasi tuttu ääni puhelimessa. - Oletko jo bussipysäkillä? Ja sinä täriset, onko kylmä?
Se oli äitini, joka piti hyvää huolta minusta.
- Vähän on kylmä joo, mutta bussi tulee! Täytyy mennä, heippa, kiiruhdin sanomaan ja suljin puhelimen.
Otin matkatavarani ja viittasin kädelläni jotta se pysähtyisi. Annoin matkatavarani miehelle joka oli hyvin kookas ja lihaksikas. Hän näytti komealta. Punastuin, mutta sanoin:
- Newcastleen, kiitos.

Menen takapenkeille istumaan. Siellä ei ole oikeastaan ketään. Ainoastaan yksi erittäin komea poika ja hänen seurassaan tyttö. Tytöllä on ruskeat hiukset ja on aika nuoren näköinen.
- Anteeksi, oletteko menossa Ateljéen? kysyn varovaisesti.
- Juu, kyllä ollaan, nimeni on Lauren, Lauren Blackwood, tyttö vastaa kimeällä mutta ystävällisellä äänellä.
- Okei, olen muuten Rosie, hauska tutustua, kimitän, mutta istun heidän viereensä ja jatkan jutustelua.

Olimme aika nopeasti perillä, koska aika kului. Menimmme heti katsomaan keitä saimme huonetovereiksi. Kaikki rynnivät eteeni, joten odotin että ruuhka laskeutuisi vähän. Kun lopulta pääsin katsomaan näin kaksi nimeä kanssani.

Lähdin etsimään huonetta, jossa nimeni ja kaksi muuta nimeä oli. Käveleksin käytävällä ja vilkaisin välillä puhelintani. Hetken etsittyäni löysin oikean huoneen ja valitsin mukavimman näköisen sängyn ja sen vieressä olevaan kaappiin tavarani. En nähnyt vielä muita siinä huoneessa. Päätin odottaa hetken, jospa he ilmestyisivät jossain kohtaa huoneeseen.

Vastaus:

Mukava tarina :) Oli tosin hieman lyhyt, ja kuvailua olisi voinut olla hitusen enemmän. Jokin tässä tarinassa jäi vaivaamaan, en tosin osaa kuvailla sitä sanoin. Ehkä ongelma oli juurikin kuvailussa ja kaikki tuntui etenevän turhan nopeasti. Muuten kuitenkin mukava tarina, eikä kirjoitusvirheitä ollut. Rahaa saat tästä 15$ ja tähtiä 1 :)

- rehtori

Nimi: Jessica Brook

13.06.2015 23:38

Ensimmäinen ~

Odotin Belmontin lentokentällä laukkuhihnan vierellä omaa laukkuani. Olin väsynyt monen tunnin lentomatkasta. Australiassa oli sopivasti talvi, mutta se ei todellakaan tarkoittanut kylmää. Bongasin kentältä ison digitaalisen lämpömittarin mikä näytti 21 astetta celsiusta. Lähtiessäni kotoa Los Angelesissa mittari oli näyttänyt yli 80 Fahrenheitia, mikä on celsiusasteina lähemmäs 30. Olin yrittänyt opetella celsiusjärjestelmän, sillä se oli huomattavasti yleisempi Australiassa. Yritin myös päästä yli oikeanpuoleisesta liikenteestä. Maileista metreihin siirtyminen oli myös kamalaa. Vihdoin näin kirkkaanpinkin matkalaukkuni hinautuvan pitkin hihnaa. Heitin reppuni selkään ja nostin laukun pois hihnalta. Lähdin suunnistamaan kohti jotakin ovea, mistä pääsisin heiluttamaan itselleni taksin. Löysin tieni suuren ihmisjoukon seassa ulos terminaalista ja kiiruhdin äkkiä tyhjälle taksille. Heitin laukkuni takapakkiin ja hyppäsin itse takapenkille.
- Newcastleen, huikkasin kuskille ja pääsin vihdoin pois ihmisten hälinästä.

Minulla oli 30 minuuttia aikaa tapettavana. Päätin käyttää osan ajastani siskolleni soittamiseen. Muutaman piippauksen jälkeen kuulin Amandan ystävällisen ja hilpeän äänen puhelimen toisessa päässä.
- Ajattelin vaan soittaa, että oon selvinnyt perille. Istun taksissa nyt, sanoin väsyneenä.
- Ihana kuulla! Millanen ilma siellä on? Ootko jo saanu kaverin? Mimmosia ne ihmiset on? Amanda lateli kysymyksiä toisensa perään.
- Mitä osaa siitä olen taksissa et ymmärtänyt? Aurinko paistaa ja asteita oli terminaalin mukaan 70, sanoin siskolleni.
Juttelimme vielä hetken puhelimessa ja Amanda kertoi kaiken parin päivän sisällä tapahtuneen. Käskin lähettää pikkuveljelleni terveiset ennen kun suljin puhelun.
- Minne Newcastlessa? kuski huikkasi olkansa yli.
- Scout Camp Rd 166, kaivoin tiedon puhelimestani.

Matka jatkui vielä pitkään. Maisema muuttui äkkiä aavikkoisesta kaupungiksi. Onneksi olin tottunut ruuhkiin kotona, eivätkä pienet hidastukset tuntuneet miltään. Silti halusin vain mahdollisimman nopeasti koululle ja nukkumaan. Pian pääsimme pois kaupungin ruuhkasta ja maisema vaihtui taas. Näin puiden takaa aaltoilevan meren. Kirkas vesi huuhtoi tyhjää hiekkarantaa ja suorastaan huusi surfaamaan. Taksi pysähtyi valkoisen rakennuksen eteen ja leukani valahti syliini. Tuijotin koulurakennusta silmät pyöreinä.
- Neiti, olemme perillä! taksikuski huikkasi.
Ravistin päätäni ja mumisin jotakin vastaukseksi. Kaivoin taskustani dollareita ja annoin ne kuskille. Hyppäsin ylös autosta ja nostin laukkuni takapakista. Huokaisin syvään ja katselin ympärilleni. Tuulenvireet saivat kiharat hiukseni tarttumaan naamaani. Koulun edessä oli yllättävän vähän porukkaa. Liityin niihin muutamiin ihmisiin, jotka raahasivat raskaan näköisiä laukkujaan koulun sisälle. Suuret portaat näyttivät kauniilta, mutta olivat petolliset raahatessa koko huonetta matkalaukussa.

Koulu oli sisältä yhtä elegantti. Kaikki näytti niin siistiltä ja hienolta. Vitriineissä näkyi vanhoja valokuvia ja diplomeita, seiniä koristi monet taulut ja kuvat sekä missään ei ollut yhtään ylimääräistä tavaraa tai roskaa. Kävelin juhlasaliin päin samalla ympärilleni katsellen. Parkkeerasin laukkuineni juhlasalin perälle. Vanhat oppilaat etsivät kavereitaan ja näin selvien porukoiden syntyvän. Uudet oppilaat, kuten minä, syrjäytyivät hieman muista. Lukuun ottamatta muutamaa, jotka juttelivat kaikille. Oppilaita oli laidasta laitaan. Nörtit erottuivat heti joukosta, muutaman ylimielisen hienohelman bongasin myös joukosta. Tavallisia kaduntallaajia ja seinäruusujakin löytyi mielin määrin.
- Hiljaisuutta pyytäisin! Tervetuloa Ateljéeseen kaikki uudet sekä vanhat oppilaat. Olen rehtorinne Kristen Bennet, rehtori aloitti puheensa.
Koko juhlasali hiljeni ja kuunteli naisen puhetta tarkasti. Rehtori lopetti puheensa toivottamalla neljäsluokkalaisille hyvää viimeistä kouluvuotta ja jotakin jaksamisesta meidän nuorempien törttöilyjä ja esimerkillisestä käytöksestä.

Seurasin muita oppilaita asuntolaan. Koulun piha näytti valtavalta. Ehdin jo kuvitella lukuisat auringonotot asuntolan etupihalla ja kaiken näköiset palloilut muiden kanssa hieman syrjemmällä kentällä. Silmiini kolahti myös eläimiä, jotka laidunsivat tyytyväisenä kauempana hälinästä. En ollut aikoihin koskenutkaan hevoseen, joten mielenkiintoni heräsi heti. Tennesseessä asuessamme kävin usein ratsastamassa, mutta sieltä New Yorkiin muutto jätti kaikki eläimet taakseen. Vihdoin pääsin painavan laukkuni kanssa asuntolan ovelle ja tuijotin rakennusta kauhuissani. ”Miten täältä voi mitään löytää?” ajattelin turhautuneena. Rakennus oli pidempi kuin Los Angelesin ruuhkajono. Ainakin melkein. Hätyytin mielikuvan kotikaupungistani äkkiä ja kävelin sisälle rakennukseen.

Kaikeksi onnekseni näin ilmoitustaulun heti sisään astuessani. Monet yrittivät kurkkia taululta huonekavereitaan.
- Varo vähän! joku vaaleahiuksinen tyttö tiuskaisi kovaan ääneen.
- Voi anteeks! Sattuko prinsessaa kun laukku vähän kolahti jalkaan, sanoin sarkastisesti ja pyöräytin silmiäni.
Hänen kanssaan en ainakaan halunnut asua. Säälin tyttöä, joka hänet kämppiksekseen saa. Näin huoneen numeron perässä oman nimeni lisäksi kaksi muuta. Yksi kaveri olisi jo tarpeeksi paha, mutta kaksi? En tule pärjäämään! Kävelin käytävää pitkin ja käännyin huoneeni ovelle. Tuijotin ovea ja valmistauduin pahimpaan. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Painoin kahvan alas ja aukaisin oven hitaasti.

Kaikeksi onnekseni huoneessa oli vain yksi tyttö. Ehkä toinen ei tulisikaan. Tyttö vaikutti ujolta. En jaksanut kiinnittää häneen huomiota, sillä häntä näytti ahdistavan tarpeeksi pelkkä läsnäoloni. Nostin matkalaukkuni pedille, jossa oli koulupukuni. Vilkaisin pukua epäluuloisena ja annoin sen maata paikallaan. Käänsin katseeni avautuvalle ovelle ja sisään asteli japanilainen tyttö. Tai kiinalainen, en osaa erottaa heitä. Tyttö näytti myös hiljaiselta tapaukselta. Ei hän ainakaan mitään meille sanonut. Jätin molemmat asuinkaverini omaan arvoonsa ja lähdin etsimään ruokalaa.

Etsin katseellani edes jotain tutustumisen arvoista porukkaa. Päädyin kuitenkin istumaan yksin. Sörkin ruokaani ja kuulin keittiöemäntien esittäytyvän. Nimet kuitenkin menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun vihdoin sain ruokani alas, yritin suunnistaa mahdollisimman nopeasti takaisin omaan rauhaani.

Heitin matkalaukustani vaatteet tyhjään kaappiin ja annoin muiden tavaroiden olla vielä laukussa. Työnsin huomattavasti kevyemmän laukun sänkyni alle ja kaivoin repustani Ipadin. Avasin Netflixin, ja yritin sillä peittää huoneen turkoosit värit. Ehkä niihin tottuisi vielä, mutta tällä hetkellä väri lähinnä särki silmiäni. Kiinnitin katseeni vain pieneen ruutuun ja suljin kuulokkeilla kaiken muun maailman ympäriltäni. Olin niin väsynyt pitkästä lentomatkasta, että nukahdin kesken kolmannen elokuvan.

Vastaus:

Todella kiva aloitus! Mukavasti löytyi pituutta, sekä kuvailua ja teksti eteni sujuvasti. Viimeisessä kappaleessa alkoi naurattamaan, miten ihmeessä ketään jaksaa edes katsoa kolmea elokuvaa putkeen? :D Kuitenkin todella hyvä tarina, ja jään odottamaan lisää! Rahaa saat tästä 30$ ja tähtiä 3 :)

- rehtori

Nimi: Outi Hakanen

11.06.2015 07:30

Luku 1. Ensimmäinen päivä uudessa koulussa

Uuden koulun pihalla nuuhkaisen ilmaa. On 8.6. Ensimmäinen koulupäivä. Luulen, että kukaan ei pidä minusta, koska nimeni on suomalainen. Syy siihen on, että isän isä on suomalainen ja äiti saksalainen. Äidin äiti on myös suomalainen ja isä englantilainen. Siitä sain nimen Outi. Olisin mieluummin ollut Åsa tai joku sellainen... Menen suoraan ilmoitustaululle. Huonetoverini ovat Amicia ja Ashley. No, ehdin ainakin tutustua heihin. Menen juhlasaliin. Vieressäni istuuvalkeahiuksinen tyttö.
-Hei, sinä kai olet Outi? tyttö kysyy.
-Niin. Kuka sinä olet? vastaan.
-Olen Amicia. Huonetoverisi, tyttö kertoo.
-Okei. Milloin rehtorin puhe alkaa? ihmettelen.
-En tiedä, Amicia sanoo.

Kun rehtorin puhe loppuu, lähdemme kiertämään koulua. Sitten suoraan lounaalle. Makaroonilaatikkoa ruokana. Kun menen huoneeseeni, Joku aikuinen odottaa minua siellä.
-Hei, Outi. Olen Kristine. Vastuuhenkilösi, nainen kertoo.
-Selvä, sanon.
Kristine jättää minut huoneeseemme. Kaivan laukustani kirjan "Lozlecsin arvoitus". Heittäydyn sängylleni ja avaan kirjan. Kun olen lukenut sen, vaihdan yövaatteet ylleni ja käyn nukkumaan.

Vastaus:

Kiva aloitus sinultakin :) Kuvailua olisi voinut olla enemmän, ja tarina olisi voinut olla pitempi. Kuvailun avulla saa helposti pidennettyä tarinaa, eikä yhden luvun tarvitse aina käsitellä vain yhtä päivää. Yksi pieni ns. tyylivirhe osui omaan silmään, eli puheenvuorossa ajatusviivan jälkeen tulee aina välilyönti.
Ei näin: -Hei, sinä kai olet Outi? tyttö kysyy.
Vaan näin: - Hei, sinä kai olet Outi? tyttö kysyy.
Lisäksi toisessa kappaleessa Kristinen ja Outin puheenvuoron olisi voinut kirjoittaa myös ilmaan puheenvuoroja. Muuten kuitenkin kiva pätkä! Rahaa tästä saat 15$ ja tähtiä 1 :)

- rehtori

Nimi: Hayden White

09.06.2015 16:42

Kaiken hössötyksen, kiireen, ja esittelykierrosten jälkeen lysähdin sängylleni. Olin aivan puhki, vaikka ensimmäinen vapaa-aikamme oli juuri alkanut. Meillä olisi enää tänäiltana illallinen ja iltapala. Vatsassani tuntui jännitys, vaikka pahin olikin jo mennyt ohi. Vedin laukkuni sängyn alta, minne olin sen äsken viskannut. Ladoin ajatuksissani vaatteeni kaappiin ja nappasin käteeni jonkun koulun esittelylehden. Silmiini osui heti sana; tanssikerho. Luin tekstin, ja huokaisin. Jos siellä olisi edes joskus balettia, menisin sinne takuuvarmasti. Sen verran täälläkin pitäisi olla tekemistä.
Kun liu'utin katsettani lehtisellä, huomasin vielä 'eläintenhoitokerho'. Samassa minun tuli ikävä tupsuhäntäistä kissaani, Tigeria. Painoin pääni tyynyyn ja ajattelin mitäköhän se mahtoi juuri nyt tehdä. Sillä kun oli tapana tehdä jäyniä pikkusiskoilleni. Aika outoa, miten eläinkin voi vihata joitakin, vai mitä? No, en ihmettele. Amelie ja Autumn ovat oikeita riiviöitä, aina urkkimassa tekemisiäni. Amelie on yhdeksän, ja Autumn seitsämän. Sain kuitenkin vihdoin olla rauhassa heiltä. En itsekään olisi uskonut, miten pitkälle ne kakarat menivät toissaviikolla! He laittoivat rakkauskirjeen minun nimissäni luokkani pojan postilaatikkoon. Että minä olisi voinut nirhata heidät. Mutta en tietenkään voinut. Siitä tuli paljon selitettävää, kun poika kysyi oliko Amelie ja Autumn tehnyt taas jekkuja. Onneksi hän oli arvannut, ettei se ollut oikeasti minulta, vaan pikkusiskoiltani. Kaikki entiset luokkalaiseni kyllä tiesivät, että pikkusiskoni ovat riiviöitä pahimmasta päästä!
Lähdin koulurakennukseen. Kuljeskelin koulun käytävillä, yrittäen painaa jokaista huonetta ja luokkaa mieleeni. Huomasin juhlasalin, ja kohta saavuin kirjasto-huoneen ovelle. Kurkistin varovasti sisään ja näin- aivan tavallisen kirjaston.
"Mitä oikein odotin?" mutisin itsekseni huvittuneena ja löysin pian toisen ulko-oven. Lämmin tuulenvire pyyhkäisi vaaleat hiukseni silmilleni. Kävelin hetken, ja näin tallin. Oliko täällä eläimiä? Sitä en ollut muistanut. Kaksi minipossua nukkuivat vieretysten heinissä tallin vieressä. Yleensä inhosin sikoja, mutta nämä olivat yllättävän söpöjä, olivathan ne minipossuja. Lampaat tepastelivat omassa aitauksessaan ja söivät ruohoa. Samassa tunsin jonkin pehmeän pyyhkäisevän säärtäni. Oranssi kissa kiehnäsi jaloissani kehräten. Rapsutin sitä hetken, mutta sitten päätin palata takaisin sisään. Nimittäin uudet kiilakorkoni menisivät pilalle, tai sitävastoin- minun jalkani kipeiksi.
Kun vihdoin löysin takaisin asuntolarakennukseen, olisi pitänyt lähteä jo kohta illalliselle. Vaihdoin nopeasti vaatteeni ja juoksin henki hieverissä ruokalaan. Onnekseni en ollut myöhästynyt.
Illallisen ja iltapalan jälkeen syvennyin nuorten kirjaan, ja naurahdin päähenkilön kommelluksille. Sitten nukahdin kirja syliini.

Vastaus:

Kiva aloitus :) Mukavaa, että mukaan pääsivät Haydenin pikkusiskot sekä sisäoppilaitoksen eläimet. Tarina oli hieman lyhyt, ja kappalejaot olisivat voineet olla selvemmät. Suosin itse, että jokaisen kappaleen jälkeen tulee aina yksi tyhjä rivi, toki tässäkin on omia tapoja, mutta noin tulee mielestäni kaikkein siistein kokonaisuus :) Kaikinpuolin kuitenkin mukava tarina, ja jään innolla odottamaan lisää. Rahaa saat tästä pätkästä 20$ ja tähtiä 2. Vaihdoin muuten sukunimesi sekä otin pois mainitsemasi pätkän hahmosi menneisyydestä :)

- rehtori

Nimi: Sandra Ahola

08.06.2015 19:03

1. Luku, Uusi koulu, uudet ihmiset

Saavuin Ateljéehen hieman ennen kello 11. Olin halunnut tänne opiskelemaan siksi, että täällä huhuttiin olevan paras taideopetus. Olin myös kyllästynyt olemaan kotona Suomessa. Pikkuveljeni vain häiritsi minua koko ajan. Minäkin tarvitsin omaa rauhaa. Täällä olisi hyvä opetus ja ihana rauha ilman ärsyttävää pikkuveljeä.

En nähnyt ketään ulkona, joten lähdin kohti koulun ovea. Mahdoin näyttää eksyneeltä sisälle päästyäni, sillä joku tyttö käveli ohi ja kysyi pilkallisesti: "Eksyksissä vai?" En edes ehtinyt kysyä minne mennä, koska hän oli jo kadonnut. Vain hänen ilkeä naurunsa kaikui seinissä. "No jaa. Kaipa minä joudun etsimään oikean paikan itse", tuhahdin harmissani. Juuri silloin huomasin maassa lehtisen. "Mikäs tämä on?" kysyin itsekseni. Luin lapun ja sen mukaan kaikkien oppilaiden täytyisi mennä saliin yhdeksitoista. Vilkaisin kelloa ja se näytti jo minuuttia vaille. "Voi ei! Nyt tuli kiire!" manasin itsekseni.

Pitkän etsinnän jälkeen löysin saliin vievän oven ja luikahdin siitä sisään. Infotilaisuus oli juuri alkamassa ja kaikki kääntyivät katsomaan minuun. "A-anteeksi, että olen myöhässä..." sanoin nopeasti ja istahdin tyhjälle paikalle. Miten en ollut nähnyt muita oppilaita?

Rehtori aloitti puheensa ja minä silmäilin muita oppilaita. Huomasin sen tytön, joka oli ohittanut minut käytävällä. Hänellä oli mustat hiukset ja ne ulottuivat lapaluiden alle. Vaikken nähnyt tyttöä kokonaan ei hänen nenästään voinut erehtyä. Se oli suippo ja nousi hivenen ylöspäin. "Noniin! Uudet oppilaat jäävät tänne ja muut menevät huoneisiinsa", rehtori lopetti puheensa ja osa oppilaista lähti vyörymään kohti ovea.

Meille uusille näytettiin koulu ja sen rajat. Opettajat esittäytyivät, jonka jälkeen saimme mennä hetkeksi itse tutkimaan kampusta. Itse menin käymään vessassa, sillä viime käynnistä oli jo kulunut hetki.

"Vihdoinkin ruokailu!" huudahdin, vaikkakin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut. Keittäjiä oli kolme ja heidän nimensä olivat Louis Ferrel, Candace Spence ja Kayla Ellis. Ruuaksi oli makaroonilaatikkoa. Se maistui ihanalle. Lopulta luokanvalvojamme tuli luoksemme ja sanoi: "Nyt täytyy lopettaa ruokailu, koska kello on jo kaksi. Keräännytään takaisin juhlasaliin." Oppilaat alkoivat lopetella ruokailua ja viedä astioita pois.

Me leikimme tutustumisleikkejä salissa. Se oli hieman erikoista, mutta ihan hauskaa. Sain tietää, että minulla on kolme kämppistä. "Ainakaan se ihme tyyppi ole täällä", mutisin ja tarkoitin sitä tyttöä, joka tuli minua vastaan käytävällä. "Sanoitko jotain?" vieressäni oleva tyttö kysyi. "Ööh... En..." vastasin nopeasti. Tyttö katsoi minua kummastuneena, mutta lopulta kiinnitti huomionsa muualle.

Kello viiden aikoihin luokanvalvojamme opasti meidät huoneillemme. Kaaduin sängylle ja huokaisin: "Vihdoinkin lepoa!" Aloin purkamaan laukkuani, kunnes olin niin väsynyt, että minun oli pakko mennä nukkumaan. Nukahdin miettien seuraavaa päivää.

Vastaus:

Sinultakin mukava aloitus :) Mukava pieni yksityiskohta, että keittäjätkin pääsivät mukaan. Kuvailua olisin ehkä kaivannut hieman enemmän. Nyt tarina eteni hieman nopeasti, kohtiin voi rohkeasti kuvailla enemmän. Toivottavasti Sandra ja ilkeä tyttö tulevat vielä kohtaamaan. Heistä haluaisin kuulla ehdottomasti lisää! Tästä tarinasta saat rahaa 20$ ja tähtiä 2 :)

- rehtori

Nimi: Honumura Shira

08.06.2015 17:36

”Mulla mitään vihanhallinta ongelmia oo! Mä en vaan tajua näitä ihmisiä, kauheeta hössötystä kokoajan, sosiaalityöntekijäki kysy et miksen vaan voi olla normaali? Oonko mä todella niin kamala? Muistan varmaan loppu elämäni sen pelon joka ihmisten silmistä sillon poliisiasemalla huoku. Eikö ne tajua se on mun työtä, en se oo mä?”

”Mä vihaan niitä, vihaan, sulkee mut johki Austraaliaan. Iha niinku tää mitään auttas, tehty mikä tehty. Toisaalta kahdesta huonosta vaihtoehdosta sain sen paremman. Ehkä tää on uus alku, ehkä?”

Raahatessani koko omaisuuttani läpi pitkien käytävien, tajusin olevani pahemman kertaa eksyksissä, enkä vain henkisesti vaan ihan oikeesti. 'Oon ihan varmana nähny ton kukkaruukun jo neljä kertaa' tuhahdin itsekseni ja istahdin väsyneesti maahan. Teki mieli kiljua. En vain enää jaksanut. Minua pelottaa, pelottaa ihan kauheasti, kaikki muuttuu niin nopeasti. En halua jakaa huonettani, tarvitsen yksityisyyttä. Ajattelu ahdisti vain lisää, mutten voinut sille mitään. Käteni tärisivät hallitsemattomasti, eikä kehoni tuntunut muutenkaan olevan enään minun. Tunsin paniikkikohtauksen tulon enkä voinut kuin täristä sen kourissa. Jotenkin sain kuitenkin kammettua itseni takaisin huojuville jaloilleni. Nappasin laukkuni käteeni ja jatkoin päätöntä hortoiluani, jos vaikka joskus löytäisin huoneeni.

'Vihdoin' Huokaisin helpotuksesta löytäessäni huoneeni. Koputin ensin ja avasin sitten oven hitaasti, varmistaakseni, että mahdolliset alastomat ehtisivät kiljaista, mikäli sellaisia huoneessa oli. Astuin sisälle huoneeseen ja vedin matkalaukkuni perässäni. Kaksi muuta tyttöä olivat saapuneet jo päiviä sitten ja niinpä ollen asettuneet taloksi, itselläni oli asioita poliisien ja sosiaalitoimen kanssa, jotka piti hoitaa pois alta ennenkuin pääsin lähtemään. Tämä tarkoitti myös sitä että rehtorin kannustuspuhe ja opettajat jäivät minulta pimentoon, mutta eipä se minua haitannut. Muut olivat ilmeisesti opiskelleet jo vuoden täällä ja niin ollen tiesivät paikat. Heitin laukkuni, vapaalle sängylle ja istahdin huokaisten alas. Kaksi muuta tuijottivat minua silmät pyöreinä, mutta päätin olla välittämättä ja aloin purkaa laukkuani. Tiesin kyllä olevani kummallinen ilmestys, musta silmämeikki, mustat hiukset, mustat vaatteet ja kaiken mustan keskeltä hehkuvat siniset silmät. Tavallaan pidin silmistäni mutta toisaalta ne kiinnittivät huomiota, joten yleensä vain peitin ne piilolinsseillä. Muistan kuinka Ishi joskus sanoi, että silmäni ovat niin kauniit että hänen teki mieli motata minua siitä hyvästä. En oikein ymmärtänyt sitä silloin, mutta myöhemmin luettuani erästä runokokoelmaa, tajusin miksi hänenstä tuntui siltä. ”Ihminen haluaa tuhota kaiken mikä on liian kaunista hänen hallittavakseen; se on ihmisluonto”

Katsahdin nopeasti kelloa, 16.08 minulla olisi noin tunti aikaa ennen illallista. Kaivoin laukustani jo rypistyneen esitteen, ja selasin sitä. Löydettyäni mitä etsin vaihdoin treenivaatteet päälleni ja suuntasin kohti koulun vinntiä.

Tein ensin pienet venyttelyt, jonka jälkeen juoksin matolla lämmöt, ja siirryin nyrkkeilysäkin puoleen. Ikävä iski taas, kaipasin Masan seuraa salilla. Tyhjä sali vain kaikui ääniä, iskiessäni säkkiin aina vain kovemmin, turhautuminen iski ja vajosin maahan, jotain puuttui, eikä tämä ollut niin kivaa ilman sitä jotain. Sitä pientä vitsailua toisistaan, niitä syvällisiä jutteluita ja aivan hillitsemättömiä nauruja. Olisin tehnyt mitä vain saadakseni edes jonkun tutun seurakseni, olisi se ollut vaikka Toshi, kunhan vain jonkun. Mutta ei, ei minun pitänyt kaivata heitä, minun piti olla vihainen heille. Nousin ripeästi ylös ja jatkoin säkin hakkaamista. Yritin kuvitella Toshin naaman säkkiin, mutta vaikka kuinka yritin, en pystynyt. 'Nää tunteet piti olla jo käsiteltynä' sanoin itselleni. Oliko minulla vielä tunteita Toshia kohtaan? Ei, ei se voinu olla niin, se ei saanut olla niin.

Tuijotin ruokaa edessäni, olin sörkkinyt ja työnnellyt sitä jo lähes puolituntia saamatta palaakaan alas. Australialainen ruoka oli liian erilaista, missä oli tulinen riisi? Tai merenelävät? Entäs jälkiruoka? Halusin pockyja, tai edes mocheja, kaipasin macha-teetäni. Missä viipyi teeni? Lopulta luovutin, laapin ruokani roskikseen ja poistuin ruokalasta. Kävelin huoneeseeni ja olin erittäin iloinen huomatessani sen olevan vielä tyhjä. Istuin sängylle ja kaivoin sängyn alta laatikosta teeni ja tokyo banaanini, laatikossa oli myös pari pakettia pockyja, mocheja, vihreätee kitkatteja, ja muita herkkuja. Nostin paketista kaksi leivonnaista ja lähdin keittämään teevettä.

Loppu illan vietin lukien, juoden teetänin ja syöden herkkujani. Jätin iltapalan välistä, ei huvittanut.

Vastaus:

Mukava ja kiva aloitus. Pidin siitä, että toit henkilöitä Shiran menneisyydestä mukaan, ne toivat kivan lisän tarinaan. Myös tuosta runojutusta tykkäsin :) Pitään parannettavaa en nyt oikein keksi, toki olisi ollut kiva kuulla noista mocheista ym. enemmän. Ehkä täytyy itse googletella :D Innolla jään odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Rahaa saat 25$ ja tähtiä 3 :)

- rehtori

Kerro kaverille